"Stiiknafuuliaa", sanoisi Teuvo Pakkala tästä tutkimuksesta

Oppimattomuus ja aluepoliittinen intoilu kohtaavat uudessa kirjallisuushistoriassa.

Kirjallisuushistoria syntyi kansallisuusaatteen vaikutuksesta 1800-luvulla ja palveli kansallisvaltion ja -kielen ideaa. Myöhemmin on kirjoitettu eri tavoin rajattuja kirjallisuushistorioita. Pohjois-Suomen kirjallisuushistoria on meillä ensimmäinen, jossa paneudutaan maantieteelliseen alueeseen.

Toimittajat kirjoittavat johdannossa, että kirja liittyy 1960-1970-luvuilla alkaneeseen keskusteluun. Pohjoista "koettiin hyödynnetyn yksipuolisesti eteläisen Suomen hyväksi pohjoisia alueita köyhdyttäen".

Pohjoisen kirjallisuus on unohdettu tai sitä on väheksytty. Se on siis "kolonisoidussa" asemassa.

Siksi tätä teosta voi ja tulee kirjoittaa samantapaisin kulttuuripoliittisin tavoittein kuin on kirjoitettu "etnisistä, jälkikoloniaalisista, feministisistä, afroamerikkalaisista ja esimerkiksi homo- ja lesbonäkökulmista."

Toimittajat kiirehtivätkin ylistämään teostaan siitä, että se "ei voisi parempaan ajankohtaan ilmestyä." Pohjoissuomalainen kirjallisuus ei ole mahtunut kansallisen kirjallisuuden valtavirtaan. "Kuopio, Kajaani, Suomussalmi ja Piippola edustivat pitkään pohjoisimpia pisteitä, joista kansallisesti tunnustetut kirjailijat olivat kotoisin."

Perätön väite johtuu oppimattomuudesta tai aluepoliittisesta intoilusta. Ouluhan on suomalaisen kirjallisuuden suurkaupunki, ja oululaiskirjailijoilla on, alkaen Frans Michael Franzénista, joka uudisti koko ruotsinkielisen runouden, ollut keskeinen paikka kirjallisuushistoriassa.

Teoksessa, joka sanoo olevansa Pohjois-Suomen "kirjallisuuden historiaa mahdollisimman kattavasti esittelemään pyrkivä kokonaisteos", ovat oululaisista silti unohduksiin tai pelkän maininnan varaan jääneet esimerkiksi juuri Franzén, Samuli Kustaa Bergh-Kallio, Kaarlo Kramsu, Juhani Siljo ja Aaro Hellaakoski. Yhtä huonosti on käynyt Eino Leinolle (Paltamo), Katri Valalle (Muonio) ja M.A. Castrénille (Tervola), eikä korpikirjailija Ilmari Kiannostakaan tiedetä muuta kuin nimi.

Mistään "kokonaisteoksesta" ei muutenkaan voi puhua. Kirjallisuushistorioiden ongelma, aineiston jäsennys, on ratkaistu niin, että jäsennystä ei ole. Ainoa kokonaiskuva on Vuokko Hirvosen valaiseva luku saamelaiskirjallisuudesta.

Lukujen otsikot ovat keskenään vertailukelvottomia, paikoin arvoituksellisia ja lupaavat liikaa: Kirjailijoiden valkea kaupunki, Runoa Pohjanmaalta, Ironiaa ja ahdistusta. Liisi Huhtalan kirjoittaman parisivuisen luvun otsikko Pohjoinen tulee kirjallisuuteen osuu teoksen ydinkysymykseen. Luku on satunnaisesti valittujen nimien luettelo. Se ei puutu pohjoisuuden ideaan suhteessa etelään edes luonnon- ja maisemankuvauksessa.

Kirjallisuuden ihannemaisema oli vuosisatoja antiikkiperäinen, välimerellinen maisema. Pohjoinen alkoi saada esteettistä arvoa vasta varhaisessa romantiikassa. Se johtui myös kansallisuusaatteesta, joka vaati ja opetti näkemään kauneutta omassa maassa. Kallio, ensimmäinen suuri suomenkielinen runoilija, vakuutti Oulun Viikko-Sanomissa 1834 Oma maa -runossaan: "Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks';/kauniimpi, kallimpi on mulla mun syntymä maa."

Sana "historia" on kirjan nimessä huonosti paikallaan. Teoksen kirjailijavalinnat on varmaan mietitty, mutta klassikoiden sivuuttaminen olisi edellyttänyt perusteluja.

Historioissa on tilaisuus nostaa näkyviin tekijöitä ja teoksia, jotka ovat jääneet aiemmin huomiotta. Näitä löytöjä tai uudelleenarviointeja teoksessa on niukasti. Miia Paanin ja Nina Työlahden hahmottelemaa ryhmää "pohjoiset naisreformistit" 1700- ja 1800-luvulta voi pitää uutena asiana. Siihen kuuluvat Elsa Holmsten, Sara Wacklin, Isa Asp ja Mimmi Bergh.

1700-luvulla elänyt ruotsinkielinen Holmsten on varhaisin pohjoinen naiskirjailija ja pietistinen virsirunoilija, Bergh kirjoitti uskonnollista herätyskirjallisuutta.

Wacklin ja Asp ovat vanhoja tuttuja. Isa Aspissa on "karismaa ja tyttöenergiaa". Hänen vähistä runoistaan Työlahti ei sano mitään.

Kirjan parhaita artikkeleita on Olavi Jaman Timo K. Mukka - arkaainen modernisti, johon liittyy Marko Vähäkankaan katsaus vastaanottoon. Jama tulkitsee oivaltavasti nerokkaan Mukan tuotantoa.

Myös Jaman Niilo Rauhalaa käsittelevä artikkeli on pätevää työtä. Anna Saari kirjoittaa kiinnostavasti Antti Hyrystä.

Teoksen painopiste on toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa, jopa aikalaiskirjallisuudessa. Kun käsitellään varhaisempia kirjailijoita kuten Teuvo Pakkalaa ( Ilmari Leppihalme) tai V.A. Koskenniemeä ( Veijo Pulkkinen), uusi tieto ja tulkinta jäävät niukoiksi. Jotta Pentti Haanpää etelän arvostuksesta huolimatta näyttäisi syrjityltä pohjoiselta kirjailijalta, Kari Sallamaa väittää, että Haanpään tematiikka "on toistuvasti julistettu vanhentuneeksi". Se on uutinen.

Pohjoisen lumoa on siinä, että kirjallisuushistoria, joka hylkää Kallion, Kramsun, Siljon, Hellaakosken ja Valan, esittelee kahdella sivulla ja kahden kirjoittajan (Ilmari Leppihalme, Tuula Virsiheimo) voimin runoilija Sallamaata ja tämän "etnofuturismia". Sillä lienee intertekstuaalinen yhteys Pakkalan "stiiknafuuliaan"?

Uutuus on etupäässä Oulun yliopiston tutkijoiden työtä, kirjoittajia on 34. Kustantaja ilmoittaa, että teos on sen nimeämien - nimettömien - "asiantuntijoiden tarkastama" ja edustaa tiedettä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi