Sudenkorentojen loistava katselmus

Sami Karjalainen: Suomen sudenkorennot. Tammi 2002. 222 sivua, 42 euroa.

  Tasan viisikymmentä vuotta sitten 1952 ilmestyi Vanamo-seuran Suomen eläimet -sarjassa K. J. Vallen Sudenkorennot . Sen edeltäjä oli 30 vuotta aiemmin Suomen sudenkorennoiset .

Kuutisenkymmentä vuotta siitä taaksepäin, 1861, Edvard Hisinger oli julkaissut ensimmäisen selvityksen maamme sudenkorentojen faunasta.

Hisinger mainitsi kaikkiaan 35 lajia, Vallen käsikirjan myöhemmässä laitoksessa niitä oli 50. Nyt Sami Karjalainen on saanut kokoon 52 lajia.

Tämä osoittaa, että lajistomme on näiltä osin kutakuinkin valmis. Uusia lajeja löytynee enää vain satunnaisista harhailijoista, mutta toisaalta muutama uhanalainen saattaa kadotakin lajien luvusta.

Vallen

Sudenkorentojen ilmestyminen oli innostava tapaus. Huomaan hankkineeni sen heti ilmestymisvuonna.

Muistan käyneeni läpi jokseenkin kaikki sen kirjallisuusluettelossa mainitut kymmenkunta paikallisfaunaa.

Suunnittelin jopa kesätienooni Keuruun sudenkorentofaunan selvittelyä, minkä 1960-luvun merkittävin sudenkorentojen tutkija V. I. Pajunen sitten muutamaa vuotta myöhemmin toteuttikin. Uskallan nyt sanoa Sami Karjalaisen Suomen sudenkorentoja Vallen kirjaakin merkittävämmäksi tapaukseksi.

Karjalainen nimittää Vallen teosta suomalaisen hyönteiskirjallisuuden klassikoksi. Epäilemättä sama kunnia lankeaa aikanaan myös Karjalaisen omalle kirjalle.

Eroa on

koossa ja näössä: vanhempi on pieni ja vaatimaton, siellä täällä mustavalkopiirroksin täsmennetty, Uudempi iso, näyttävä ja täynnä suoraan luonnosta otettuja huikaisevia värikuvia.

Kirjaan pantua työtä ja aikaa voi vain aavistella. Mutta kuvakirjaksi Suomen sudenkorennot -kirjaa ei pidä missään tapauksessa luulla.

Kirjassa on täsmälliset tiedot jokaisesta lajistamme, joille kullekin on omistettu yksi aukeama, hennoista keiju- ja tytönkorennoista aina kookkaisiin ukonkorentoihin, joiden takaruumiin pituus voi nousta kuuteen senttiiin.

Valle mainitsi aikoinaan vain eri heimoille suomenkieliset nimet - neidonkorennot, keijukorennot ja tytönkorennot sekä ukonkorennot, jokikorennot, purokorennot, kiiltokorennot ja varsinaiset sudenkorennot.

Nyt joka laji on saanut kotimaisen nimensä aina sirokeijukorennosta ja punatytönkorennosta sorjahukankorentoon, merisinikorentoon ja lummelampikorentoon.

Lienevätkö edes perhoset yhtä runollista väkeä?

Lisäksi kirja sisältää

kymmeniä sivuja sudenkorentojen rakenteesta, lentämisestä, ekologiasta, lisääntymisestä ja yksilönkehityksestä.

Kirja kertoo jopa nimien alkuperästä ja niiden asemasta kansanperinteessä ja taiteessa, sekä tietenkin valokuvaamisesta ja keräilystä.

En kerta kaikkiaan keksi, mikä odonatologian eli sudenkorentotieteen puoli kirjasta olisi jäänyt pois tai edes vajavaiselle käsittelylle - ellei nyt puutteeksi lueta sitä, että Karjalainen ei ole onnistunut kuvaamaan harvinaista kääpiötytönkorentoa.

Sitä ei tosin kukaan ei ole pariin vuosikymmeneen nähnyt sen enempää Suomessa kuin Ruotsissakaan. - toki Tanskasta saatu kuva lajista on kirjassa mukana!

Sami Karjalainen

kertoo esipuheessaan, että kymmenkunta vuotta sitten Tieto-Finlandialla palkittu Suomen päiväperhoset antoi sykäyksen sudenkorentokirjan tekemiseen.

Tulos on samaa luokkaa kuin esikuvansa.

Kirjoittaja ja kustantaja ansaitsevat hankkeesta hatunnoston ja aplodit. Kenties tämä tarjoaa taas jollekulle uudelle kirjoittajalle innoitusta.

Monet yleiset

ja näyttävätkin hyönteisryhmät odottavat nimittäin vielä klassikkoteostaan: petokuoriaiset, sarvijäärät, lehtisarviset, suorasiipiset, peto- ja myrkkypistiäiset ja monet muut.

Ja miksipä ei kirjoihin saatettaisi vaikka kuorelliset ja kuorettomat etanat, joista A. J. Mela julkaisi pienen käsikirjan jo vuonna 1904, siis lähes vuosisata sitten.

Anto Leikola

  Sami Karjalaista haastateltiin HS:n Nimiä tänään -sivulla 1. heinäkuuta.

Helsingin Sanomat | hs.tiede@sanoma.fi