Suku on paras, pahin ja ainoa

Tytön kasvukertomus odottelee ja arvuuttelee - ja vie taiteilijaksi

Kun kolmeensataan sivuun pitää mahtua neljäkymmentä vuotta ja henkilöitä satakunta, näyttämön ovi käy koko ajan. Harva tulee tutuksi. Muuan pikkutyttö on tuskin ehtinyt löytyä kaveriksi, kun hänet jo menetetään huumeille.

Niin no, jälkeenpäin ajatellenhan kaikki on aina ollut yhtä hujausta vain. Mutta kaunokirjallisuuden moinen metodi muuttaa kiiltokuvailuksi.

Keskiössä on Mari, joka vilahtaa välillä viisikymppisenä odottamassa serkkua visiitille vuosikymmenten jälkeen, mutta kasvaa takautumissa vähin erin omaksi itsekseen. Saaressa kaikki hyvin on vastausta kysymykseen: kuka minä olen? Jotta voi yhtään päästä jyvälle, ensin täytyy selvittää vanhempien ja isovanhempien solmut, sillä Mari on käytännössä isovanhempien lapsi, koska vanhemmat eivät näyttelijäntöiltään ehtineet, osanneet tai halunneet ottaa myös äidin ja isän rooleja.

Isoäiti puolestaan ui ulapalle, eikä palaa koskaan, joten lasten saaressa kaikki ei ole hyvin, vaikka paikka on paratiisi.

Elina Halttunen syntyi teatterisukuun vuonna 1952 ja on itsekin alalla: dramaturgi, käsikirjoittaja, näyttelijä, kääntäjä ja ties mitä. Parhaiten hänet tunnetaan kai Kotikatu-televisiosarjan käsikirjoittajana.

Omaelämäkerrallinen hänen esikoisromaaninsa ei käsittääkseni ole, vaikka kasvukertomuksen päähenkilö, Mari, valmistuu teatterilaiseksi hänkin, puvustajaksi.

Mutta ensin hän on siis pitkään lapsi, joka yrittää ymmärtää aikuisten tekemisiä ja tekemättä jättämisiä. Hylätyksi tulemisen tunne on vahva, mutta lapsen mieleen ja itsesuojeluvaistoon kuuluu usko vanhempien tolkullisuuteen.

Mari on sukuhuvilan sekalaisen kokoonpanon sovittelija ja muihin mukautuja, joka pääsee nousemaan oman elämänsä päähenkilöksi vasta aikuisiällä ja erinäisten hautajaisten jälkeen. Albinonin Adagio soi usein.

Kysymys muistoiksi etääntyvien kokemusten hyvyydestä tai pahuudesta tislautuu vähitellen näkemykseksi, että "ilman muistoja me ei olla mitään", kuten maahanpanijaisissa ahertava pastori asian ilmaisee.

Niinpä myös Mari, ikuinen sielun yksinäinen, elää kansoitettua elämää, vaikka ihmissuhteet jäävät etupäässä etäisiksi, aina omaa avioliittoa myöten.

Luultavasti varhainen torjutuksi tuleminen estää myöhemmin itsensä likoon laittamisen, vaikka Mari ei sinänsä missään vaiheessa teekään mitään väärin. Hän on niin kunnollinen kuin voi olla. Siksi jännite rakentuukin täysin ulkoisten odotusten varaan.

Päähenkilö on tässä tyhjä taulu, johon kirjoitetaan sirpaleita muiden elämästä. Kuolemantapaukset tietysti autioittavat piiriä, mutta samalla - nurinkurisesti - elävöittävät harmaan hiirulaisen muotokuvaa.

Sivuhenkilöt ovat kiinnostavampia: särmikkäitä, ristiriitaisia, etenkin isoisä, joka on kiehtova sekoitus voimamiestä ja vilunkipelaajaa.

Vaan saapuuko serkku valtameren ja vuosikymmenten takaa? Siis se, jota ihan alusta alkaen odotetaan. Ja mikä voi olla salaisuus, joka motivoisi kolmensadan sivun odotuksen?

Dramaturgisesti Saaressa kaikki hyvin jopa haukotuttaa.

Uuttera muuttuvien aikojen ja miljöiden tunnusmerkkien kerääjä Halttunen kyllä on, mutta vetäväksi viihteeksi hänen ainekirjoitustyylinsä ei riitä.

Koskettavinta kirjassa on todistus siitä, miten nuoruuden unelma elää vielä ikäihmisessäkin - vaikka arki vaatii ihan muuta. Eikä jälkikasvu tajua naamioleikistä mitään, vaan jakaa moraalisia tuomioita oman erehtymättömyyden varassa.

Väärä elämä ei muutu oikeaksi somilla puitteilla.

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto vuoden parhaalle suomenkieliselle esikoisteokselle jaetaan 18. marraskuuta. Korkeintaan kaksitoista ehdokasta nimetään lokakuun lopussa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi