Sukupolveni kohtalonleikki

Riku Korhonen rakentaa lähiötarinoista huikean mosaiikin, jossa jatkuvuus on lohtu ja kirous

Yleensä kustantajat naamioivat kotimaiset kaunokirjat paksummiksi kuin ne ovat. Tekstiä harvennetaan, marginaalia levennetään, välilehtiä lisätään. Jotta saataisiin lukulimpun olemusta.

Nuori, pieni ja pirteä Sammakko Turusta tekee Riku Korhosen esikoisteokselle päinvastoin. Palsta on leveä, teksti tiheää. Joten lukija saa enemmän kuin luuleekaan.

Sama pätee myös laatuun: tässä meillä on uusi kyky, sukupolvensa näkijä!

Korhonen katsoo Turussa kaatopaikan kylkeen 1970-luvulla polkaistua lähiötä, yhden kerrostalon asukkaita silloin, vähän myöhemmin ja nyt. On heillä kuvaava osoitekin: Tora-alhontie.

Tora-alhontie voisi viitata kotimaiseen nyrkin ja hellan väliseen realismiin, mutta Korhonen kiertää moisen perinteen. Paras vertailukohde on Raymond Carverin novellistiikka, sen karuuteen ja konkreettisuuteen puettu avara eksistentialismi ja kohtalonleikki. Ihmiset ovat avuttomia, mutta selviävät silti. Jatkuvuus on samalla sekä lohtu että kirous.

Myös Korhosen kirjan rakentelussa on Oikopolkujen carveriaanista - ja etenkin sen mosaiikkimaisen elokuvasovituksen robertaltmanilaista - pyörrettä. Edellisen tarinan sivuhenkilö pomppaa pääosaan seuraavassa, joten näkökulma vaihtuu ja totuus mutkistuu ja mullistuu.

Tai katoaa. Totta on vain jatkuva liike. Hajoaminen, jos niin tahdotaan sanoa. Kahden ja yhden yön tarinoiden kannessa lukee "romaani". Ja onhan se sitä, siinä missä Tuhannen ja yhden yön tarinat tai Decamerone, vaikka varsinainen kehyskertomus Korhosen kymmenien henkilöiden mosaiikista puuttuukin. Kehyskertomuksen virkaa hoitaa ensin tapahtumapaikka, mainittu Tora-alhontie, ja myöhemmin, kenties useammankin osoitteenmuuton jälkeen, kyseisen alkukodin jättämät jäljet.

Toisin sanoen: muokkaavatko ihmiset paikan vai paikka ihmiset?

Korhosen episodiromaani päätyy jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Paikka on äidinmaitoa vahvempi myrkky.

Myrkky ottaa vangiksi ja saastuttaa. Korhosen teoksessa oireyhtymän nimi on nostalgia. Menneisyyteen sairastutaan nykyisin jo kolmikymppisinä, ja paljolti juuri heistä Kahden ja yhden yön tarinat kertoo.

Nostalgia "saa ikävöimään aikoja, joissa ei juuri ollut ikävöitävää", yksi vaihtuvista päähenkilöistä tuumii. "Vaikka yhteinen sairaus auttaa meitä ymmärtämään toisiamme entistäkin paremmin, se huolestuttaa silti minua. Olemme liian nuoria lamaantumaan eilisen jätteiden alle."

Lautta pois lähiöstä ja taudista - edes hetkeksi - on näissä kertomuksissa taksi. Valkoinen Mercedes vaeltaa Korhosen Turussa kuin saippua James Joycen Odysseuksen Dublinissa.

En väitä, että Kahden ja yhden yön tarinat rinnastuu maailmankirjallisuuden klassikkoihin, mutta hyvin se käyttää suurempiensa koulimia keinovaroja. Kaikki on kirjallisuudessa lainaa, kuten tunnettua, mutta Korhosella myös omintakeista, pientä ja paikallista. Sanalla sanoen: yksilöllistä.

Korhosen turuntaudin myötä näyttää jälleen siltä, että vain yltiöpaikallisuudessa voi piillä jotain yleisesti merkitsevää.

Kirjan alussa on pojat jousipyssyineen ja nuolet, jotka nousevat lähiön kalliolta korkeuksiin, eivätkä ehkä koskaan putoa alas.

Alussa on viattomuus.

Joka ei tietenkään voi kuin murentua. Näitä murenemisen kuvia - apeita, hauskoja, häpeällisiä, irvokkaita, arkisia - Korhonen pudottelee kuin taikurin kynästä.

"Kulkiessani yritin erottaa kaupunkini kohinasta jotakin johtomotiivia, joka kiteyttäisi minut itselleni", yksi kirjan tajuntakeskuksista tuumii, kadunmieheksi tietysti turhankin litterääriin tyyliin.

Juuri itsensä tunnistamisesta kuitenkin on kysymys. Yksi makaa valveilla ja ikävöi vapauttaan, "turvallista apinanpaikkaa joukon hännillä".

Toinen huomaa ettei ystäviltä, kaltaisiltaan, "voi oppia mitään kosmoksen varjojen kohtaamisesta". Kolmas havahtuu siihen, ettei "ymmärtänyt mitään syvimpien välttämättömyyksiensä todellisesta luonteesta".

Neljäs, pää edellä matalaan sukeltanut, helpottuu salaa, kun lentokoneet osuvat kaksoistorneihin, ja "jonkin meitä paljon isomman romahtaminen käänsi hetkeksi katseemme pois omista raunioistamme".

Mutta jossain murenemisen kuvien katveessa lymyää silti edelleen myös se alun korkeuksiin kaartavien nuolten kuva. Ja yhtä totena kuin myöhemmät pettymykset ja iskut. Rakel Liehu sanoi saman aiemmin syksyllä ilmestyneessä, hienossa Schjerfbeck-romaanissaan Helene: "Jokainen ihminen ammentaa voimaa lapsuudestaan, oli se millainen tahansa."

Poikamaista jälkeä, vai?

Ei oikeastaan. Riku Korhosen monesti jopa itsellisiksi novelleiksi kelpaavissa episodeissa risteilevät niin miehet kuin naisetkin, ja laveammin kuin mitä pelkältä kolmekymppisten sukupolven perunkirjoitukselta voisi vaatia. Siinäkin mielessä Korhonen on kypsä debytantti.

Valmista osaamista on myös toitottelun välttäminen. Kunnon tarinankertojan tavoin Korhosella on varaa luottaa siihen, että henkilöt vievät tilanteisiin ja tapaukset puhuvat puolestaan. Kaikkea ei tarvitse märehtiä lukijalle valmiiksi.

Maistiaisiksi Kahden ja yhden yön tarinoista kannattaa noukkia vaikka episodi nimeltä Hei Azim! Siinä uusien merkkifarkkujen taskusta löytyy lappu , jossa 11-vuotias intialaispoika Azim ilmoittaa ommelleensa ne ja kysyy, oletko nyt onnellinen?

Maailmat siis törmäävät mutta eivät tietenkään kohtaa, eikä Azimia ehkä ole olemassakaan. Vaan ei ehkä farkkujen käyttäjääkään:

"Ainoa pelonaiheeni on, että tästä huurtuneesta pullosta imemäni huoleton nuoruus saattaisi kuulua jollekulle toiselle kuin itselleni."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi