Sukupuolen rassaama kirjallisuus

 Kun lukee suomalaista nykykirjallisuutta runosta proosaan ja kirjoittavasta sukupolvesta toiseen löytää vaivattomasti ainakin yhden läpäisevän periaatteen: sukupuolen avoimen esiinkirjoittamisen.

Käykö se keksinnöstä, en tiedä, mutta jos 2000-luvun kirjallisuutta vertaa vaikkapa 50-lukulaiseen, näyttää jälkimmäinen liki androgyynien kirjoittamalta.

Esimerkiksi Petri Tammisen viimeisiä romaaneja on monien muiden tavoin vähän riidellenkin kutsuttu äijäkirjallisuudeksi, miehen näkökulman kannattelijoiksi.

Naisihmisen tulokulmaa maailmaan on viljelty vähintään yhtä väkevästi, ja olkoot se sitten muijakirjallisuutta. Tyttöjen ja nuorten naisten identiteettiä perkaavia runoja tai äitiyden kivusta ja särystä kasvaneita luomiskertomuksia on kirjoitettu tällä vuosituhannella enemmän kuin koskaan.

Ja näiden päälle tulee vielä parisuhdeporinat huolellisesti taltioituina molemmista näkökulmista.

Tässä ei ole lähtökohtaisesti mitään moitittavaa, päinvastoin: sukupuoli-identiteetti ja -roolit ovat nykykirjallisuudessa usein kriittisen ellei julmankin silpomisen kohde.

Lisäksi aikalaisepookissamme on kiinnostavaa, miten myös runous läväyttää vaihtelevin tekniikoin sukupuolia seulottavaksi.

Sukupolvikysymyskään tämä ei ole, vaan yleisemmin kirjoittavat vuosikerrat läpikäyvä ajan henki.

Kulttuurissa vahvistetut roolit painavat siis parrelleen, ja kaikki taajaan mainostettu jälkimoderni valittavuus ja tyylien vapaus näyttää kirjallisuudessa kelpaavan korkeintaan parodian aineeksi.

Petri Tammisen proosaan sisäänkirjoitettu aitosuomalainen alakulo elää tässä jämähtäneessä roolituksessa.

Sen kärsivän ihmisen hädän tunnistaa yhtä hyvin lukeva nainen kuin mieskin.

Nyt tätä sukupuolen suorittamista on pakko alkaa löysätä, oikeassa elämässä ja kirjallisuudessa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi