Sulavaa, mutta liian opettavaista

Sadan sivun romaanin lukee nopeasti.

Kirjavuosi 2012 alkoikin heti. Joel Haahtelan pienoisromaani Traumbach (Otava) ilmestyy tänään, vuoden ensimmäisenä arkipäivänä.

Sata pienikokoista sivua sisältävä kirja on epäilemättä vuoden nopealukuisimpia romaaneja. Se kertoo nuoresta Jochenista, joka etsii Traumbach-nimistä miestä itäsaksalaisessa pikkukaupungissa. Muutaman kesäpäivän aikana Jochen kohtaa kaupungin asukkaita poliisista kahvilatyöntekijään. Hän esittelee heille mielellään käyntikorttiaan ja joutuu tekemisiin byrokratian kanssa.

Tapahtumat ja henkilöt ovat kuitenkin Traumbachissa aika pienessä osassa. Suurimman roolin saa kirjan rupatteleva kertoja. Aktiivinen kertoja huudahtelee, helskyttelee, spekuloi henkilöhahmoilla ja yltyy usein filosofoimaan.

Kirja rakentuu kertojanäänen varaan ja sen kieli onkin erittäin sulavaa ja sujuvaa.

Kerronnassa on kuitenkin myös rasittavia piirteitä, joista tämä kappale on aika edustava: "Ihmisen mieli on sekin tyhjä tila. Täyttäminen alkaa jo syntymästä ja usein mieli tungetaan piripintaan, kaikella turhanpäiväisellä. Mutta aika ajoin, silloin tällöin, metsäaukealle, mättäiden ja rikkaruohojen sekaan puhkeaa tulppaani."

Kohdassa näkyvät Haahtelan valitseman tyylin ongelmat. Ensiksikin, "aika ajoin" ja "silloin tällöin" tarkoittavat pitkälle samaa asiaa. Toinen ilmauksista taitaa olla mukana vain siksi että virke kuulostaisi hienommalta. Traumbach sisältää viehättävän kuuloisia virkkeitä, joista ei voi olla miettimättä, että tämä sana tai tämä pilkku on tässä vain paremman rytmin vuoksi.

Toisekseen, kohdassa on vähän opettavainen sävy. Heittäytyessään filosofiseksi kirjasta tulee rasittavalla tavalla didaktinen. Kepeämpi ja älyllisempi filosofointi olisi voinut olla toimivampi tyylilaji.

Eikä rikkaruohojen keskellä kasvava tulppaani ole kovin yllättävä tai kiehtova kuva. Yllätyksiä olisi romaaniin suonut enemmän.

Ei se ihan tällaista ollut Haahtelan edellisessä romaanissa Katoamispiste (2010). Se kertoi Traumbachia rennommin ja vetävämmin tarinan mieslääkäristä joka tutkii kirjailija Raija Siekkistä. Mutta Katoamispisteessä kertojana oli lääkäri itse ja tarina sekä henkilöhahmot olivat aidosti kiinnostavia.

Aivan Traumbachin lopussa odottaa mainio yllätys, joka selittää joitain kerronnan erikoisilta tuntuneita painotuksia ja sävyjä, kuten juuri opettavaisuutta. Monet kirjan lauseista ja kohtauksista näyttävät toisella lukukerralla erilaisilta. Tämä on varmasti kirja, jota lukijat alkavat loppuun päästyään ainakin selailla uudelleen.

Mutta vaikka selitykset olisivat kuinka hyviä, niin Traumbach ei vain tarjoa tarpeeksi mielihyvää. Silloin kun romaani perustuu näin pitkälti kerronnan vetovoimaan, pitäisi kerronnan olla vetovoimaisempaa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi