Suomi harasi vastaan vähin äänin Suomi-kuvaa rakennettiin Neuvostoliiton varjossa älyllis-eettisessä umpikujassa Suomalaiset eivät yrittäneetkään vakuuttaa kaikkia

kirjat Jukka Seppinen: Vaaran vuodet? Minerva. 415 s. 32 e.

Selvitys itsenäisen Suomen ulkoisen kuvan luomistuskasta etenee kaikkein vaikeimpaan vaiheeseen, 1940-luvun loppupuolen vaaran vuosiin ja kylmän sodan aikaan.

Ulkoministeriön vähäisellä tiedottajajoukolla oli hurja tehtävä. Miten osoittaa, että Neuvostoliiton jatkuvasti eri tavoin ohjastama ja ahdistama Suomi onkin läntistä vapautta iloisesti nauttiva ihan tavallinen valtio?

Pekka Lähteenkorva ja

Jussi Pekkarinen kuvaavat ulkoministeriön arkistosta, miten tätä työtä tehtiin.

Jukka Seppinen raportoi sodan jälkeisestä lähtötilanteesta, joka painoi mieliä vuosikymmenien ajan ja taitaa vieläkin vaikuttaa siihen, miltä Suomi näyttää ulkopuolisen silmissä ja tuntuu suomalaisten mielissä.

Neuvostoliiton koko, luonne ja läheisyys johtivat Suomi-kuvan rakentajat älyllis-eettiseen umpikujaan. Piti selittää, miten kaikkien näkemät asiat eivät oikeastaan tarkoittaneet sitä, mitä jokainen ymmärsi niiden kuitenkin tarkoittavan. Henkinen itsekunnioitus piti säilyttää, ja läntiset asiantuntijat yritettiin saada edes olemaan uskovinaan asioihin, jotka kaikki tiesivät puolitotuuksiksi.

Ainoa lohtu oli se, että tämän kummallisen ponnistuksen motiivit olivat kunniallisen isänmaalliset.

Eikä työ sittenkään ollut kauttaaltaan toivotonta. Seppinen kuvaa, miten länsivaltojen politiikan ylätasolla nähtiin aika hyvin Neuvostoliiton uhkaavista eleistä nousseen pilven läpi.

Läntisissä ulkoministeriöissä ja talouden johtoportaissa Suomea ei pidetty menetettynä tapauksena, vaikka lehdistö heitti hyvästejä Suomelle. Englanti tarvitsi jälleenrakennukseensa suomalaista puuta, ja Yhdysvallat oli aloittelemassa aatteellista patoamispolitiikkaa.

Jos Neuvostoliitto olisi kaapannut Suomen, britit olisivat jääneet ilman vaneriaan ja kaivospölkkyjään, ja yhdysvaltalainen oraalla oleva teoria kommunismin torjuntamahdollisuuksista olisi romahtanut.

Lännen kannatti oman etunsa takia vahvistaa Suomen itsestään luomaa kuvaa luotoilla ja kaupankäynnillä. Tämä paransi edes vähän Suomen mahdollisuuksia kehittyä sellaiseksi, miltä se halusi näyttää.

Ulkoministeriön Suomi-kuvan rakentajien taakka kasvoi, koska tällainen järkiperäisyys ei yltänyt kansainväliseen lehdistöön ja siihen yleisen mielipiteen todella kapeaan osaan, joka tiesi Suomesta edes jotakin. Jo näin rajattu tiedottamisen kohderyhmä on ihan riittävän vaikea.

Ratkaisuksi kehittyi järkiperäisesti minimalistinen strategia. Kaikkea ei pidä eikä kannata yrittää viestiä kaikille.

Jos jyrkästi vakuuttelee ja laveasti selittää, juuri se, mitä yritetään kiistää, alkaakin näyttää todelta. Jos taas kovin varoo sanojaan tai vaikenee, kaikki päättelevät, että joku estää normaalin käyttäytymisen ja alkavat arvailla, mitä varovaisuudella yritetään salata.

Suomi-kuvan luomisesta saadut kokemukset osoittavat vääräksi sen edelleenkin usein kuuluvan hurskastelun, että pitää puhua samalla tavalla kaikkiin suuntiin. Viestinnässä voi käyttää monenmoisia kikkoja, mutta sen keskeisimmän luonnonlain kumoamista ei kannata yrittää.

Se nyt vielä olisi puuttunut, että länteen olisi selostettu idänsuhteet sillä luottamuksen, ystävyyden ja yhteistyön sanapöhöllä, jota jouduttiin käyttämään idässä Neuvostoliiton pitämiseksi hyvällä mielellä.

Siten esiintyvä olisi todettu paitsi Kremlin sätkynukeksi myös idiootiksi. Sitä perusvirhettä ulkoministeriö ei tehnyt.

Kahden tutkijan kysymysmerkillä höystäen otsikoitu

Idän etuvartio on parhaimmillaan eloisaa ja hauskaakin kuvausta vaikeutetusta viestinnästä paineen alla. Ikävimmillään se on luetteloivaa kirja- ja filmiesittelyä.

Ulkomaantiedotuksen sisäisesti ristiriitainen tavoite ja sen rajalliset ilmaisumahdollisuudet kuvataan Lähteenkorvan ja Pekkarisen kirjassa hyvin, mutta syväanalyysi jää vähiin.

Kunnollista pohdintaa paitsi jää se, miten viestinnän rehellisyyden vaatimus voi täyttyä, kun tarkoitus on luoda todellisuutta vähän kauniimpi kuva. Tutkijat eivät tohdi näin syville vesille, mutta kuvaavat tutkimuskohteensa hyvin.

He osoittavat, että viestintä vaikeutetuissa oloissa epäonnistui vielä useammin kuin yleensä - ja että sitä silti jatkettiin vakain tuumin.

Jukka Seppisen niin ikään kysymysmerkillä varustettu

Vaaran vuodet rakentaa tervejärkistä kokonaiskuvaa tarkastelemalla Euroopan ja vähän koko maailmankin yleistilanteen heijastumaa Suomeen.

Se on harvoin käytetty tulokulma vaaran vuosiin, joita useimmiten tarkastellaan kovin kotoperäisesti. Totutusta poikkeava katsantokanta virkistää ja avaa uusia sotilas-, talous- ja aatepoliittisia näkymiä.

Toisaalta se johtaa kummallisiin rakenneratkaisuihin. Seppinen kuittaa satunnaisilla sivulauseilla evakkojen asuttamisen, sotasyyllisyyskysymyksen, asekätkennän ja taistelun ammattiyhdistysliikkeestä.

Sivuun jäävät ne vaaran vuosien asiat, jotka ovat jättäneet syvimmät jäljet suomalaisuuden sieluun. Epäoikeudenmukaisuuteen alistumisen pakko on kansallisesti yhtä rankka asia kuin yksilötasolla, ja sen vaikutus siirtyy sukupolvelta toiselle. Historiankirjoituksen kyky ymmärtää kansakuntaa heikkenee ratkaisevasti, jos se jättää syrjään suuret traumat.

Kylmän sodan aikaisen Suomi-kuvan rakentajien puolustusmuurista ei jäänyt kiveä kiven päälle. Taivaallinenkaan viestintäpolitiikka ei voinut muuksi muuttaa sitä seikkaa, että Neuvostoliitto rajoitti, ohjasi ja välillä uhkasi Suomea.

Lännelle pystyttiin kuitenkin osoittamaan suomalaisten haraavan vastaan rohkeasti mutta vähin äänin. Se ei yleensä tehonnut kovin hyvin, mutta tärkeintä oli näyttää, että aina yritettiin.

Jos pahoissa paikoissa osoitetun joustavuuden pystyy perustelemaan järkevästi, se muuttuu rohkeudeksi. Sitä virallinen tiedotus koko ajan yritti, ja välillä onnistuikin.

Jukka Tarkka

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi