Suomi suojasi Ruotsia idän henkäystä vastaan

Ruotsin maltillinen suhtautuminen Moskovaan oli useimmiten myös meidän etumme.

Pari vuotta sitten vietettiin merkkivuosi, jonka aikana monin tavoin muistettiin Suomen eroa Ruotsista 200 vuotta sitten. Saatiin tuhti annos tuoretta historiantutkimusta, meillä kärjessä Matti Klinge ja Max Engman, Ruotsissa Torkel Jansson.

Kaiken kruunaa nyt Krister Wahlbäckin Jättens andedräkt (Jättiläisen hönkäys), tekijänsä pääteos, jossa tarkastellaan Suomen merkitystä Ruotsille valtiollisen eron jälkeen. Ruotsi olisi ollut aivan eri asemassa, jos sen olisi pitänyt koko ajan tuntea idän jättiläisen hönkäily omassa niskassaan.

Uutta lähdetietoa on vain vähän. Kiintoisimpia ovat suurlähettiläs Ingemar Hägglöfin päiväkirjamerkinnät sotapohdinnoista kenraali Stig Synnergrenin ja muiden kanssa.

Levottomimpia puhui Väinö Leskinen, joka kuuden päivän sodan aattona 1967 uhosi, että Suomessa suhtauduttiin Norjaan sotilasmahtina kuin Israelissa arabimaihin. Hän sanoi, että sodan sattuessa suomalaiset voisivat "neutralisoida" Pohjois-Norjan, jolloin puna-armeijaa ei tarvitsisi päästää Lappiin. Huh huh.

Kirjan voima on kuitenkin toisaalla: analyysissa. Wahlbäck ei junnaa kahta sataa vuotta tasaisen vauhdin taulukolla, vaan katsoo murroksia ja sitä, miksi Ruotsi kulloinkin teki niin kuin teki.

Punaisena lankana on vuoden 1812 politiikka, siis Ruotsin kuninkaaksi valitun marsalkka Bernadotten päätös olla tavoittelematta revanssia. Ilman tunnesiteitä ranskalainen näki, että yritys vallata Suomi takaisin ja pitää se toisi vain sotaa ja onnettomuutta.

Toisin kuin tutkijat usein, Wahlbäck ei jätä arvioimatta, olivatko ratkaisut oikeita vai vääriä. Kalutuin kysymys on talvisota, jossa niin aikalaiset kuin tutkijat ovat toisinaan nähneet Ruotsin pettäneen Suomen.

Wahlbäck argumentoi, miksei luvattu eikä voitu yhtyä suoraan sotimaan Neuvostoliittoa vastaan. Muuten Ruotsi aseisti, rahoitti ja tuki. "Sehän oli teidän sotanne", Molotov valitti jälkeenpäin.

Kevään 1944 kohdalla tekijä kallistuu arvioon, että Mannerheim oli lopulta oikeassa viivyttäessään rauhantekoa vastoin Tukholman neuvoja. Kohteliaisuuttaan hän jättää häijyimmät ruotsalaisdiplomaatit siteeraamatta. "Suomalaisia vaivaa parantumaton sairaus, nimittäin tyhmyys", muuan kirjasi.

Tässä ja muualla Wahlbäck osoittaa, että Ruotsin maltillinen suhtautuminen Moskovaan oli useimmiten myös Suomen etu. Jos Ruotsi olisi ollut jyrkän vihamielinen, venäläiset olisivat pusertaneet ja varmistaneet Suomea vielä rajummin.

Moskova veti välittömän etupiirinsä rajan Pohjanlahteen. Ruotsiin suhtauduttiin kuin Turkkiin, ikivanhana valtana, joka oli aina ollut vastassa omalla suunnallaan.

Suomea ja sen johtajia ei juuri tölvitä eikä opasteta. Rankimmin sanotaan presidentti Koiviston kannanotosta sukellusvenejupakkaan. Kekkosesta Wahlbäck pystyy syvään ja kiehtovaan analyysiin. Ruotsissa ne, joille Machiavelli ei ollut tuntematon, ihailivat hänen taitoaan. Toisaalta autoritaarisuutta kammottiin.

Omaa hallitustaan Wahlbäck arvostelee pohtiessaan suomalaisten maahanmuuttoa 1960-luvulla. Hänen arvionsa mukaan Ruotsi menetti historiallisen mahdollisuuden laiminlyödessään omakielisen koulun järjestämisen suomalaislapsille. Silminnäkijänhavaintoja on kirjassa harvoja mutta osuvia. Elokuussa 1967 nuori tutkija näki Iniössä, miten pääministeri Erlanderia puistatti, kun Kekkonen kalastuksen jälkeen lounaalla vetäisi reippaan päiväkännin. Mutta tunti saunassa palautti presidentin terävyyden. Vaikka omin silmin nähtyä annostellaan niukasti ja loppupuolella sitoo vaitiolovelvoite, kauttaaltaan näkee, että tekijä ei nojaa vain kirjoihin ja dokumentteihin, vaan myös kokemukseen ja syvään ymmärrykseen.

Lukijalle palautuu vahvasti mieleen, että vain Ruotsi ja nyt taas Viro ovat maailmassa ne ainoat valtiot, joille Suomi ja sen kohtalo on ensi luokan kysymys.

Myös ruotsi voi olla kaunis kieli. Wahlbäckiä lukee nautinnokseen: upeaa, hiukan vanhahtavaa ruotsia, joka ihmeellisesti taipuu ajattelun aseeksi.

Kirjoittaja on Turun yliopiston poliittisen historian professori.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi