Superisä lastenhoitajana

Eve Hietamies ahtaa Tarhapäivän liian täyteen yksinhuoltajan kommelluksia.

Jos lukija on hoitanut pieniä lapsia, Eve Hietamiehen romaani Tarhapäivä vilisee tuttuja asioita. Lapsiperheen arki täyttyy tarhapäivistä, lelupäivistä, pitsapäivistä, pyykkipäivistä, pukemisesta, riisumisesta, iltapesuista, pisuista ja saduista.

Yleensä näiden asioiden parissa puuhastelee äiti, mutta Eve Hietamies on valinnut lapsenhoitoon miesnäkökulman. Yksinhuoltaja Antti hoitaa viisivuotiasta poikaansa, koska äiti ei siihen kykene.

Antti saa lapsen syliinsä jo vauvana, kun äiti pistelee suuhunsa tiskikonetabletteja ja päätyy psykiatriselle osastolle.

Lapsen vauvaikää Hietamies kuvasi edellisessä romaanissaan Yösyöttö.

Antti työskentelee aikakauslehden toimittajana, mutta työ pysyy romaanissa taustalla, koska päivät täyttyvät lapsenhoidosta. Antin tukiverkkoina ovat ystäväperhe ja hiekkalaatikon naisyhteisö, jota Hietamies kuvaa karikatyyrisin vedoin.

Naisten joukossa on Anttia kiinnostava yksinhuoltajaäiti Enni, jolla on saman ikäinen tytär kuin Antin poika. Rajanvetoa joudutaan käymään siitä, voiko suhde säilyä ystävyytenä vai otetaanko askel pidemmälle.

Sitten tapahtuu yllättävä käänne, kun Enni katoaa. Hietamies virittää kirjaansa dekkarivaihteen, ja Antti huomaa olevansa kahden lapsen yksinhuoltaja. Romaanista kasvaa superisän selviytymistarina.

Hietamies käyttää vahvoja stereotypioita ja roolimalleja. Tyttö haluaa pukeutua vaaleanpunaisiin rimpsuihin, poikaa kiinnostavat villimmät leikit. Kumpikin osaa kiukutella. Mies tilaa herkkuaterian pizzataksista. Naistenlehdet ovat miehelle hepreaa, koska mies ei tajua miten kuivaharja eroaa tavallisesta harjasta.

Hietamies kirjoittaa lennokkaasti, ja tarinassa on huumoria, mutta hän myös ahtaa romaaniin liikaa yksityiskohtia kommelluksista ja tarhan juhlista.

Koheltaminen vie tilaa romaanin syvemmältä tasolta: lasten äitiin kohdistuvalta ikävältä. Sen oireita ovat mustasukkaisuus, kilpailu ja itku. Myös ex-puolison mielenterveysongelmien kuvaaminen ja siihen liittyvä yhteiskuntakritiikki jää iduilleen. Mieleltään sairas jätetään yhteiskunnassa yksin. Tarhapäivä naurattaa usein, mutta ei kirvoita lukijaa kyyneliin. Romaanin loppu kääntyy kohti romantiikkaa. Päähenkilöiden eteen kasataan esteitä kuin romanttisessa komediassa, mutta kun päätä iskee tarpeeksi monta kertaa seinään, elämä voi hymyillä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi