Surun poika taisteli loppuun asti

Hannu Mäkelän romaani Aleksis Kiven lopun ajasta nautiskelee kirjailijan intohimolla kieleen.

Hannu Mäkelä avaa romaaninsa lauseella: "Soma niittu kasteenkiiltävänä makaa." Kuolemaa tekevä Aleksis Kivi miettii, olisiko runon niittu sittenkin "keltakukitettu". Kesäyö-runon säkeet muuttuvine versioineen polttelevat: "Toinen on siinä jo valmis säe aivan; riittäisikö se tänään. Vaan mihinkä sen panen?" Entä "kultakukitettu"? Ei, liian pramea sana.

Runoilijan ajatus puhuu, eikä runotyö vain taukoa, vaikka ruumis murtuu. Kieli, suomen kieli, pyörii sairaan Kiven ajatusmyllyssä, ei hellitä. Missä on se sana, se oikea?

Mäkelän kieli on nyt Kiven kieltä ja päinvastoin: ammattiveljet kohtaavat toisensa. Kiven kieliparren ja sanajärjestykset löydettyään Mäkelä antaa mennä, komeasti, juhlii, kuin nautiskelisi.

Lukija jää kielen vangiksi. Elämäkertaromaanin poljento, rytmin kuuntelu houkutteli lukemaan tekstiä ääneen, niin runsasta ja mehukasta se on, kaikkine uusmaalaisine paikallisväreineen; lopulta se on kuin vuolasta proosarunoa, pitkän romaanin täydeltä.

Sanoo Kivi itsekin: "Sillä runous on myös kaiken proosaisen kerronnan oikea pohja ja mieli."

Lapinlahdessa Kivi ei parantunut elämänkivuistaan. Viimeiset aikansa hän vietti Tuusulassa. Äreä Alpertti-veli joutui sietämään vaivaista Aleksista kamarinsa nurkissa. Omaishoito merkitsee tölvimistä ja väkivaltaa, jota Alpertin Karoliina-vaimo yrittää lientää.

Kun hoidokista sentään saadaan muutama armonkillinki, kirkkoherran tullessa sairasta katsomaan ollaan tekopyhästi mielin kielin.

Elätin makuus on milloin vintillä, köysisiteissä, milloin saunassa, vielä lätissäkin, emakon kyljessä. Se saa kuulla runoa: "Unta ma näin, mun impeni kaunis..."

Olopaikasta toiseen hän rahjustaa tai ryömii, lohduksi löytyy Alpertin piilopullo. Ryyppy sekä eroottiset illuusiot tarjoavat hetken helpotuksen tuskiin.

Romaanin kaari on vajaan vuorokauden mittainen, vuoden 1872 joulukuun 30. päivän aamusta Sylvesterin sarastukseen.

Kivi tunnustaa - Shakespearen lisäksi - esikuvakseen Cervantesin, "joka tarinaa poikkeutti ja taaksekin palautti ja pisti sulkua kulkuun (...) opetti sen tempun mulle". Samoin on Mäkelänkin valtava aineisto romaanissa tarjolla toisteisesti eestaas virtaavana, eksymällä edeten - juuri kuin kuumehoureisen ajatukset saattavat ajelehtia.

Sairaan kirjailijan hengenvoiman, kettumaisen oveluuden ja valppauden Mäkelä hienosti pujottaa paikoin unimaiseen kuvaukseen, jossa Aleksis ulkonaisesti on jo mölisevä raunio, loppuun väsynyt, tuskin enää tajuinen.

Mäkelän romaani Mestari (1995) kertoi Eino Leinon viimeisistä ajoista; sisäisestä monologista kasvoi suvereeni elämäkertaromaani. Myös Samuli Kustaa Bergin kirjailijakuvan Mäkelä on tuoreuttanut monologilla. Nyt, pesiytyessään Kiven pään sisään, tämän "nahkoihin", mieleen ja kieleen hän kirkastaa suhteensa Kiveen, kertoo oman ja aikaisemmista tulkeista riippumattoman kertomuksensa.

Se on kirjailijan herkkyydellä läpieletty kertomus, siinä on kiivasta samastumista, tuskaista myötäeloa. Se ulottuu syvälle ja korkealle, se ei kaihda elämän oksettavimpia lemuja, se kirjaa taiteen tekemisen kovimmat ehdot ja tekee kunniaa ihmiselle, runoilijalle, kirjailijalle niiden kourissa. Faktoja se ei sivuuta mutta ei niin halutessaan aivan jokaisesta piittaakaan.

Loppuun asti Kiveä piinasi se tuho, johon August Ahlqvist, hänen veljestensä ja muitten teostensa lynkkaajana syyllistyi - väittämällä että Kiveltä puuttui "väkevä äly (snille), lavea kokemus, syvä ihmistuntemus ja suuri taito kielen runollisten muotojen käyttämisessä".

Kiveä kohtasi taiteilijan painajainen. Hänen pyhimpäänsä, hänen omimpaansa, hänen taiteeseensa koski väärä koura väärin perustein. Turhaan hän odotti, että ystävät Kaarlo Bergbomin johdolla olisivat häntä julkisesti puolustaneet.

Kivi tiesi oikeutuksen kieleensä. Hän ei antanut periksi: "Mittaani moittivat vielä, koskas eivät aivan ymmärtäneet suomen juoksua, sen luonnollista kalevaista voimaa."

"Suomen sanat, suomen runous, ja vielä se paino ja korko eessä: kaiku, kauneus, korkeus: alkusoinnun armaus. Ne tulivat kumppaneiksein siihen. Eivätkä aivan vailla onnistuksen tunnetta." Kivi avautui minulle romaanina taiteilijasta, kirjailijan intohimosta kieleen. Vielä tajunnan sumentuessakin Kivi taisteli omimmastaan - kuin kynä ja kynnet verissä.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi