Suuri luonto, pienet pakolaiset

Lukijan katse harhailee, kun Le Clézio kertoo pakolaistarinan

JM. Le Clézio ei ole mikään pariisilaiskirjailija, vaan bretonisukua ja Nizzassa syntynyt. Hän on matkamies ja ulkoilmamystikko joka sijoittaa aiheensa usein eksoottisiin ympäristöihin ja maalailee uhkean kauniita luonnonkuvia. Sehän ilmenee jo hänen aiemmin suomennetuista romaaneistaan , joista viimeisin oli Kaupunki nimeltä Onitsha (1994).

Suomea ajatellen hänellä on ollut onni saada kääntäjäkseen Annikki Suni, jonka taipuisa kieli ja rikas sanapaletti tuo esiin Le Clézion parhaat puolet: runollisen kielen ja luonnontunteen.

Tämänkeväinen suomennos Harhaileva tähti perustuu romaaniin, joka ilmestyi alkukielellä 1992.

Harhaileva tähti

on toiseen maailmansotaan ja sen jälkeiseen aikaan sijoittuva vaellus- ja pakolaiskertomus. Juutalaisten ja palestiinalaisten kovat kohtalot, vainot ja väkivalta, leirien nälkä ja kurjuus, perheiden hajoamiset, juurettomuus ja identiteetin etsintä, muodostavat kolkon kontrastin romaanin uneksivan poeettiselle kerronnalle.

Romaani alkaa kesästä 1943 ranskalaisesta pikkukylästä Nizzan liepeillä, jossa juutalaistyttö Esther elää vanhempiensa kanssa "viimeisiä päiviä" ennen saksalaisten tuloa. Hän on isälleen "Estrellita tähtönen", mutta perhepiirin ulkopuolella hän käyttää ranskalaista nimeä Hélène. Isän "kadotessa" Esther ja hänen äitinsä lähtevät pakomatkalle kohti luvattua maata, Israelia, ja Estherille alkaa vähitellen selvitä mitä merkitsee olla juutalainen.

Meren yli matkataan laivalla, jonka nimi on Sette Fratelli eli Seitsemän veljestä. "Sellaisen nimen kanssa meille ei voi sattua mitään pahaa", Esther ajattelee.

Mutta Esther ei ole romaanin ainoa päähenkilö. Tasapainon vuoksi hänen tarinansa risteytyy palestiinalaistyttö Nežman kokemuksiin. Tämä joutuu samoin historian heiteltäväksi ja irti juuriltaan.

Tyttöjen tarinat leikkaavat toisiaan vain ohimennen. He tapaavat lähellä Jerusalemia kertovat toisilleen nimensä, mutta muistavat toisensa sen jälkeen (epäuskottava mutta romaanille tärkeä yksityiskohta) miettiessään omia vaiheitaan ja pitäessään muistojensa kirjaa.

Ulkopuolisen kertojan lisäksi romaanilla on kaksi minäkertojaa, Esther ja Nežma, juutalainen ja palestiinalainen. Ratkaisun mielekkyys on ymmärrettävissä. Se säästää Le Clézion niin suoralta moralisoinnilta kuin näkökulman yksipuolisuudelta. Meillä on silmien edessä kahden eritaustaisen yksilön kokemukset ja voimme vertailla niitä siinä missä he itse eivät voi sitä tehdä.

Romaanin kahden

tarinalinjan yhteys muodostuu siis pikemmin temaattiseksi kuin juonelliseksi. Vaikka tapahtumat kahden tytön vaellusreiteillä eivät ole yhteisiä, ne ovat keskenään verrannollisia: juurettomuuden ja identiteetin etsinnän teeman eri muunnelmia.

Tuomiota ei jaella. Romaani korostaa ymmärtämistä. Estherin sanoin: "Minulla oli haava sydämessä, halusin nähdä pahuuden, ymmärtää sen mitä en ennen käsittänyt." Ja samoin tarkoituksin myös lukija syventyy hänen ja Nežman tarinaan. Ehkä kuitenkin lievästi pettyen.

Sillä inhimillistä pahuutta romaani ei juuri auta ymmärtämään. Ei ainakaan yhtä hyvin kuin luonnonympäristön objektiivista läsnäoloa ihmisten subjektiivisissa kokemuksissa.

Le Gléziolla luonto ei ole vain säestämässä historian draamoja. Se on tasa-arvoinen tekijä kärsimysten ja jatkuvan uudistumisen kiertokulussa. Pienet pakolaiset nähdään suuren luonnon sylissä, meren aalloilla, polttavan auringon alla, vuoristojen hiljaisuudessa, pölyn ja mudan naapureina.

Eräässä kohdin

romaania vietetään "valon juhlaa", joka näyttäisi kätkevän jonkin syvemmänkin merkityksen: "Tuhotun maan, rauniot, vankilat, kirotut leirit joilla ihmiset kuolivat, kaiken sen pesisi pois talven valo. Uusi tuli olisi kuin syntymä."

Ihmiset muistavat tragediansa, mutta luonnon tunteettomuus auttaa heitä niiden yli, valmistautumaan uusiin koetuksiinsa. Ja tietoisuus luonnon tunteettomuudesta estää, onneksi, myös Le Clézion runollista kerrontaa muuttumasta liian hellämieliseksi ja sievisteleväksi. Harhaileva tähti ei jätä vaikutelmaa voimakkaasta romaanista. Se on kauniiden yksityiskohtien kulkue, joskus huikaisevan kaunis. Siitä ei oikeastaan puutu kuin energiaa, mutta moni yksittäinen lause, kuvaus ja kohtaus voi pysäyttää katseen ja suunnata sen etäisyyksiin.

Jan Blomstedt

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi