Synkkä yksinpuhelu, kaksin

Musiikkimiehet Tommi Liimatta ja Jouni Hynynen kävivät kirjeenvaihtoa, josta tuli enimmäkseen juomareiden päiväkirjaa.

Onko teoksen vilpittömyydellä väliä? Tommi Liimatan ja Jouni Hynysen kirjeenvaihto - puolitoista vuotta, kymmenen breiviä kummaltakin - esitetään esipuheessa miesten omaksi ideaksi. Joka tapauksessa Absoluuttinen nollapiste- ja Kotiteollisuus-yhtyeiden nokkamiesdialogi on käyty alun pitäenkin pyhässä julkaisutarkoituksessa. Läpeensä mietityksi olisin teilannut, mikäli teos olisi ilmestynyt isänpäivämarkkinoille.

Kustantaja kertoo rillipään ja läskin vihdoin vaivautuneen, vaikka 80-luvun kirjeenvaihtoilmoituksissa kehotettiin olemaan vaivautumatta.

Liimatta vaivautuu Hynystä havaittavammin, vastaa nopeammin, ilmaisee pidemmin, liittää oheen matkaraportteja. Luulinkin hetken lukijaa vievän nimenomaan rillipään, läskin vain vinkaistessa väliin.

Olin väärässä. Liimatan kertojanote on Hynystä kaunokirjallisempi, sekaan ruikitusta runosta huolimatta läpeensä proosallinen.

Kertomakirjallisuuden alueelle syrjähypätään tosin myös yhdessä. Alkoholin- ja seksinkatkuinen minidekkari aiheuttanee ansaittua kateutta Turun päässä.

Kuitenkin juuri Hynysen huomiot, Liimatan paperille laulamia lyhyemmät, katkovat kivasti, kiinnostavat. Hulvattomimmillaan Hynynen on visionäärinä: kertomassa kappalekaupalla futuuritarinaa asioiden tulevasta tilasta. Soundin levyarvostelijan kusisen kohtalon maalailu suorastaan säikäyttää.

Takaumat toimivat myös: Hynysen henkilöhistoria näyttäytyy varsin värikkäänä jo 1980-lukua koskevissa kertomuksissa.

Koko uran kattavia muistelmia odotellessa.

Pakko silti sanoa: paikoin puuduttaa. Taiteilijain omakuvat ovat allekirjoittajasta riippumatta pääasiallisia juomarin päiväkirjamerkintöjä.

Ajatustenvaihto on terävimmillään kestonsa keskivaiheilla. Kesän 2008 festarit verottavat voimia, mutta selittämättömäksi jäävällä tavalla myös kirkastavat kummankin kirjeilmaisua. Maantieteelliset etäisyydet ovat nyt suurimmillaan: Liimatta heittää seitsemännessä kirjeessään keikkareissun Kanadaan, Hynynen istuu omassaan visbyläisen nuorisohotellin vankina.

Lopussa luiskahdetaan yksinpuhelun puolelle. Näin käy todistusaineistoksi painetusta tekstiviestivaihdosta huolimatta. Onko se Liimatan yhdeksännen kirjeen Lontoon-raportti, joka sammuttaa dialogin tunnun, aidon yhdessä tekemisen meiningin? Siinä kun siirrytään suorasanaisesti rakkaalle päiväkirjalle tai armaalle lukijalle kohdistettuun kerrontaan:

"Metrossa vietettyä aikaa ei voi käyttää juuri mihinkään. Se on suoraan elämästä pois. Voi korkeintaan kuunnella kielikurssia tai Hynysen äänikirjaa ja pyöritellä pölkkyjä taskuun jos kyynäriltä mahtuu."

On harmillista - ja havainnollistavaa - kun kirjeitä kiinnostavammaksi nousee ulkokohtainen: sarjakuvat ja loppuliitteen nautinnollinen henkilöhakemisto.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi