Täällä on ihan toinen maailma

Kymmenen vuotta vaienneen Peter Høegin uusi romaani haastaa lukijat

kööpenhamina. Hän astuu huoneeseen ja tervehtii kuin tuttua. Sillä lailla hyvä haastateltava ottaa heti luulot pois toimittajalta.

Vaikkapa käsityksen, että tuottelias tekijä oli solmussa, koska ei julkaissut mitään kymmeneen vuoteen.

Ja juuri tämä Peter Høeg oli vuosikymmen sitten nimenomaan se pohjoismainen kirjailija, joka näytti pystyvän mihin tahansa. Kuten nousemaan laaturomaanilla Yhdysvaltain bestsellerlistalle. Lumen taju avasi liki kaikki ovet Høegin muullekin tuotannolle.

Mihinpä vielä alle nelikymppinen entinen balettitanssija ei olisi ponnistanut.

No, se nuori älykköhurmaaja täyttää toukokuussa jo 50 vuotta. Ja vaikuttaa levollisen tyytyväiseltä, vaikka loistava tulevaisuus on ohi.

"Ei minulla mitään valkoisen paperin kammoa ollut", Høeg kertoo. "Kirjoitin koko ajan, tietyn päivärytmin mukaan, tunnin tai kaksi."

Valmista syntyi – käsin – pari liuskaa päivässä.

"Sitten tarvittavaan keskittyneisyyteen ei enää kykene, kuin vasta seuraavana aamuna."

Kymmenen vuoden työn tulos, laaja romaani Den stille pige ilmestyi Tanskassa kesällä ja sai kovin ristiriitaisen vastaanoton. Esimerkiksi Berlingske Tidende -lehden kriitikko ilmoitti hahmottaneensa jotakin juonentapaista vasta sivulla 350.

Mistä on vielä liki toinen mokoma loppuun. Eikä Høeg sielläkään anna armoa. Hän haastaa lukijat avoimuuteen, kyseenalaistamaan ja unohtamaan niin omat tottumuksensa kuin valtakulttuurin iskostamat mallitkin, irtoamaan rationaalisuudesta.

"En ajatellut itse noin", hän sanoo. "Mutta kyllä se on hyvä määritelmä."

Pirkko Talvio-Jaatisen suomennos Hiljainen tyttö ehtii kauppoihin runsaan viikon kuluttua.

"Kun kirjoitan aistin samalla kirjoittamiseni taakse, psyykeeni kerroksiin – sekä samalla, jollain tapaa, kuulostelen ympäröivän yhteisön tajuntaa", Høeg kuvailee. "Yritän kunnioittaa tarinan juonta, henkilöitä sekä todellisuusilluusiota – ja osoittaa samalla, millaista on nähdä itsensä luomisprosessissa."

"En tiedä, onko se mahdollista. Mutta sitä minä romaanissani yritin. Ja siihen meni paljon aikaa."

Selitetäänpä hieman.

Hiljaisen tytön päähenkilö Kasper Kroone – taikuri, taiteilija, toimintasankari, älykkö, uhkapeluri, kenties konnakin – ylittää Kööpenhaminassa katua mutta tajuaa samalla kulkevansa myös omissa kuvitelmissaan. Siis psykologisessa todellisuudessaan, joka tietysti heijastelee milloin mitäkin kulttuurista arkkityyppiä tai lapsuuden kokemusrakennetta.

"Voiko näin kirjoittaa ilman että kerronnasta katoaa välttämätön perusdraivi", Høeg miettii.

Vastaaminen on hänen mielestään muiden asia.

"En kritisoi kriitikoita, mutta huomasin, että tanskalainen vastaanotto jakautui jyrkästi puolesta ja vastaan – se oli minusta yllättävää. Odotan kiinnostuksella kannanottoja muista maista."

Pian niitä tulee, sillä muhkea paluuopus ilmestyy näinä päivinä yli kymmenessä maassa.

Myönteisintä palautetta Høeg uskoo saavansa katolisista maista.

"Protestanttisessa Tanskassa transsendentaalisen maailman etsiminen ja aukkojen näkeminen auktoriteettien aukottomaksi väittämässä todellisuudessamme ärsyttävät. Katolisessa maailmassa samaa ongelmaa ei ole. Siellä henkisten, mystisten ja selittämättömien kuvien ja kokemusten kohtaaminen on niin tavanomaista ja tuttua, ettei kirjani provosoi millään tavalla."

Høegin mukaan uskonpuhdistaja Martti Luther tappoi henkismystiset mielen ja kehon harjoitukset Tanskasta. Epäilemättä Suomesta myös.

"Tanska on vapaan ja avoimen maineessa, mutta henkistä etsintää ei sitten siedetäkään, mikä aiheuttaa minulle hiukan epämukavan olon."

Juuri etsintä on Hiljaisen tytön avainsana. On sitä mystisen kuvastonsa ja sakean uskonnollisfilosofisen kerrostumansa tähden haukuttu myös Tanskan Da Vinci -koodiksi, mutta mikään Dan Brownin satuseikkailujen tapaan tikittävä takaa-ajojahti se ei ole. Kuin yhdellä tasollaan.

Høeg vertaa romaaninsa tapahtumapintaa vuoristorata-ajeluun.

"Minun puolestani sopii ihan hyvin, jos lukijat hoksaavat kirjastani vain toimintatason", hän sanoo. "Mutta ajelulla voi myös nähdä seinille piirrettyjä kuvia, kuulla musiikkia, keskustella naapurin kanssa, nähdä lasten hymyt. . .

Vaikka romaani on täynnä kaupungin möykkää ja ajatuksen kohinaa, se on samalla rakkauskertomus J. S. Bachin musiikkiin. Ja silti Hiljaisen tytön keskeisin ääni on äänettömyys, kuten nimikin jo viestii.

"Bachin musiikki on suurenmoista. Tuntuu kuin se tulisi jostakin näkyväisen maailmamme takaa, toisesta todellisuudesta. Luultavasti suurin tavoitteeni oli yrittää tehdä samoin kielen avulla."

"Minua paljon älykkäämmät eri kulttuurien tuntijat ovat sanoneet, että esimerkiksi kristillisen mystiikan, hindulaisuuden, buddhismin, zenbuddhismin ja juutalaisten kabbalan perinteillä on yhteinen pohja yhteiskunnallisen historiansa, käytäntöjensä ja ilmaisutapojensa takana. Jotakin sellaista, mistä voidaan olla yhtä mieltä."

"Se liittyy siihen, miten jumalat hallitsevat ihmisen tajuntaa ja sydäntä: vuosien harjoituksen avulla on tavoitettavissa avoimuuden ja luonnollisen tyytyväisyyden tila. Se sijaitsee jossakin sanallisen ilmaisuun tuolla puolen."

Siis hiljaisuudessa.

"Kyse ei ole äänettömyydestä tai tyhjyydestä vaan hiljaisuudesta, joka sisältää mahdollisuuden mihin tahansa ääniin. Toisin sanoen luovuuden rikkaimpaan kirjoon. Siitä hiljaisuudesta kirjassani on kysymys."

Myös tätä jaloa hiljaisuutta voidaan käyttää väärin, kuten Høegin kirjassa tapahtuukin: käsittämättömän luovat lapset aiheuttavat maanjäristyksen keskellä Kööpenhaminaa. Joko silkkaa kaikkivoipaisuuttaan tai sitten ahneiden liikemiesten pakottamina.

Koskaan ei selviä, ovatko kirjan lapset pyhiä vai pahoja. Hiljainen tyttö jättää kaiken ilmaan. Vastauksia ei ole.

Saattaahan semmoinen ärsyttää.

"Niin, minullakaan ei ole vastauksia", Høeg toteaa.

"Romaani ei ole vain älyllinen pyrintö, vaan se on aina myös täysin spontaani suoritus. Kaunokirjallisuus on kuin lasten leikkikenttä: kaikki käy."

"Kyse on siitä, että jotakin todentuu lävitsesi – jotakin sellaista, joka on suurempaa ja enemmän kuin kirjailija itse. Tietysti kirjailija on vastuussa teoksensa sisällöstä, mutta toisaalta hän on pelkkä välikappale."

Toisin kuin äkkiseltään voisi luulla Høeg ei julistaudu profeetalliseksi näkijäksi. Kaikkea muuta.

"Asun kotona ja teen työtä", hän sanoo. "Kuten useimmat ihmiset."

Kolmea lastaan hän vie kouluun ja harrastuksiin, joten vanha vihollinen, kello on pitänyt hankkia. Siitä huolimatta, että kello käy edelleen länsimaisen ihmisen hoopon järkeisuskon tunnuskuvasta.

"Ei, kellon hankkiminen ei vienyt sieluani", Høeg hymähtää.

Hän pitää rannekelloaan taskussa. Kunnes taitaa olla aika palata kotikylään Kööpenhaminan lähelle ja sitä on vilkaistava. Kyllä, perhevelvollisuudet odottavat, eikä Høeg ole niitä miehiä, jotka pakenisivat töihin.

Kun Hiljainen tyttö oli valmis, jäljelle jäi 2 000 käsin kirjoitettua liuskaa, joita Høeg ei voinut käyttää.

"Muistan seisoneeni se valtava nivaska sylissä kylämme paperinkierrätyslaatikon edessä ja kysyneeni itseltäni: kymmenen vuotta, oliko tämä sen arvoista?"

"Sitten pudotin lastin."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi