Tässä on runoutemme valonkantaja

Olli Sinivaaran Valonhetki on runotrilogian huipennus

O lli Sinivaara (s. 1980) kirjoittaa runoja niin kuin ei kukaan toinen juuri nyt. Uusi kokoelma Valonhetki päättää Hiililiekin (2005) ja Palavan maan (2007) aloittaman trilogiamaisen sarjan. Se ei tuota pettymystä niille, jotka ovat kuunnelleet runoilijan ääntä aiemmin mielellään.

Sen pariin soisi myös muita: Sinivaara on viimeistään nyt lunastanut paikkansa runoutemme eturivissä. Hänen kohdallaan tätä sanoessa ei tarvitse edes yhtään empiä. Valonhetkeä ei ole pilattu pituudella, mutta silti siinä on kaikkea yllin kyllin. Sinivaara ei säästele, mitä ajatuksiin ja siten suorastaan vyöryviin kuviin tulee. Hän ikään kuin antaa tulla ja katsoo sitten, mihin aistimusten värittämät kuvat hänet vievät. Sitten hän huoahtaa hetkeksi ja lähtee taas, sillä "niin nopea on katse joka ei voi jäädä".

En ole ensimmäinen, joka näkee Sinivaaran kuvakylläisessä ilmaisussa suomalaisen modernismin perinnön. Valonhetken kohdalla tulee täsmennys: kokoelma on intensiivisyydessään paikoin ihan Katri Valaa, valon palvojaa. Niin kuin kokoelman nimestä jo käsittää, valo ja sen vastakohta rytmittävät runoa oivalluksen tiellä. Siitä kaikki alkaa, miltei juhlalliseen sävyyn, marraskuun äkkisynkästä illasta tähän:

"pienten pintanaarmujen veri/ hukkuu taivaan punaiseen hehkuun/ nopeasti kuten tämäkin valon hetki/ hukkuu siihen miten sitä vain on ja on,/ valoa niin jokapäiväisen paljon." Valonhetkessä on neljä osaa, neljä vuodenaikaa, ajattelen. Tai miksei yhtä lailla ihmisen iät, tämä matka, sillä näin kokoelma päättyy: "Kohta on tämäkin talo vanha,/ kohta olen nuori/ puretun talon pihalla,/ lähdössä taas."

Näissäkin säkeissä, ja ne ovat tärkeät, koska ne ovat viimeiset, on liike läsnä. Niin on mukana myös aika, jota ei voi pysäyttää ja jota ei saa käsiinsä, niin kuin Pentti Saarikoski runoili Sinivaaraa ennen.

Liike kiihdytyksineen ja hidastuksineen tulee myös muodon kautta ilmi. Väliin askelletaan niputtain, kahden säkeen hengityksin. Toisen kerran kahlataan miltei uupumiseen asti kuvien ja mielleyhtymien tulvassa.

Jälkimmäisen kohdalla kuvat eivät niin vain avaudu. Ehkä siinä on Sinivaaran runouden viehätys, ettei tarvitsekaan: hän kirjoittaa lukijansa pyörryksiin. Yhdessä on silloin pohdittava, "mistä on kyse kun mistään ei ole kyse".

Kaiken tämän keskellä kokoelmassa on aivan arkisia välähdyksiä, jolloin kaikkein kaunein tavoitetaan. Niin käy esimerkiksi viimeisen jakson runossa Ei tämä sanominen, joka kuvaa rakkautta niin kuin se on ilman vaivaannuttavaa siirappia: "kahden suun sanomaton laulu, / parhaiden leikkikaverusten juttelu, / minkä tahansa maiseman kaltainen, / surullinen ja kaunis."

Käyköön se viimeistään taidonnäytteestä.

Voisi kai ajatella, että valonhetki olisi elämän kuva: sen pohdinta tämän elämän ihmeen äärellä oloa. Että elämä on, siinä on Valonhetken aihe. Siinä on aihetta ihan riittämiin.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi