Taideteos ei koskaan ole autonominen

Uskokaa pois, mutta jotkut säveltäjät pitävät oleellisena vain sitä, mitä nuottipaperille kirjoitetaan ja sitä, miten teokset esitetään.

Äärimmillään tämä näkyy romanttisena uskona taiteen ja taideteoksen "autonomiaan". Yksi tämän uskomuksen manifestaatio on ohjelmallisuuden välttely tai halveksinta.

"Takaan, että en koskaan kirjoita Bosnia-sinfoniaa tai otsonikato-sonaattia, koska se olisi mielestäni halpaa ja typerää pelleilyä yrittää vaikuttaa musiikilla seikkoihin, joihin se ei pysty", Olli Koskelin kirjoittaa.

Näin on, jos hyvin on. Kun yhteiskunta on murrosvaiheessa, musiikillakin voi olla yhteiskunnallista vaikutusta, hyvässä ja pahassa.

Muistelkaa Sibeliusta vuosina 1899 ( Ateenalaisten laulu, Finlandian varhaisversio) ja 1918 ( Jääkärien marssi, Oma maa). Ja muistelkaa halutessanne John Adamsia 911-turman vuosipäivänä.

Vaikka sävellys ei sisällä ulkomusiikillisia viestejä, sen esittäminen täyttää tietyn sosiaalisen funktion.

Taidemusiikin suomalaissäveltäjät pyrkivät useimmin saamaan sävellyksensä esitetyksi Kansallisoopperan ja Finlandia-talon kaltaisten paikkojen yleisöille.

Harva akateemisen nykymusiikin säveltäjä kirjoittaa ja lähtee esittämään teoksiaan Pelastusarmeijan soppajonojen väelle tai Kainuun työttömien yhdistyksen kevätjuhliin.

Tämä suuntaus on arvovalinta. Ehkä se vaikuttaa jopa sävellystyössä?

Koskelin jatkaa: "Yksityishenkilönä olen valmis ottamaan kantaa tämän maailman asioihin ja pyrin vaikuttamaan niihin, säveltäjän ammatissa kirjoitan nuotteja."

Ovatko nämä asiat aina erotettavissa?

Pysyykö maailma näin siisteissä lokeroissa?

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi