Taiteen kapina kukistuu aina

Taide on tuntemattoman pelkoa ja porvarillista mystifikaatiota

Marko Pyhtilän tutkimuksessa Taiteen kritiikki ja kritiikin taide pohditaan sitä, miksi taiteesta on tullut niin tärkeää ja miksi siitä on niin vaikea päästä eroon. Kaunotaide on ollut yhteinen lähetystehtävä niin porvarille kuin marxilaisellekin. Vieläkin taiteen norsunluutorni kohoaa populaarikulttuurin ja kaupallisuuden yläpuolelle korkeakulttuurin muodossa.

Pyhtilän mukaan avantgardististen taidevirtausten aggressiivisimmatkaan pyrkimykset tuhota taiteen porvarillinen mystifiointi eivät ole onnistuneet.

Taide, joka vastustaa yhteiskuntaa, tukee sitä pelkästään olemalla taidetta. "Runoudella ei voi hävittää runoutta eikä maalaustaiteella maalaustaidetta."

Situationistit havaitsivat,

että käytännössä kaikki taiteelliset kapinaliikkeet "rekuperoidaan".

Rekuperaatio on radikaalien ideoiden varastamista ja hyväksikäyttämistä alkuperäistä päämäärää vesittäen. Ideat muokataan ja legitimoidaan osaksi hallitsevaa valtaa ja sen taidenäkemystä. Esimerkkinä Pyhtilä käyttää taiteilijan auran saanutta, punkin filosofina pidettyä englantilaista neoismin edustajaa Stewart Homea - rekuperaation kritisoijaa, josta tuli itse rekuperaation suurin uhri.

Syntyessään punk hävitti avantgarden ja populaarin rajan. Kriitikoiden mukaan punk kuoli sinä hetkenä, kun siitä tuli liike omine merkkeineen ja pukeutumiskoodeineen. Punkin verensiirto marginaalista valtakulttuurin tapahtui vuonna 1977.

"Detournaaminen" puolestaan on joidenkin avantgardististen tahojen harjoittamaa kaunotaiteen vesittämistä. Detournausta on piirtää Mona Lisalle viikset. Stewart Home harjoitti detournausta kirjallisella plagioinnilla. Nykyään plagiarismia harjoittavat hyvällä kaupallisella menestyksellä rap-muusikot.

Jotkut ovat nähneet

nykyiset postmodernistit rekuperaation tulosten kritiikittöminä ihailijoina. Ei voi välttyä vaikutelmalta, että Pyhtilä itsekin kuuluu edellisiin - kriitikoihin. Myös postmodernismi on vesitettävissä.

Aina kun jokin vastaanotetaan taiteena, siitä katoaa jotain oleellista. Vastavuoroisesti korkeakulttuuri on alkanut merkitä alkuperästään vieraantunutta sarjaa kierrätettyjä ideoita.

Nyt olemme myös nähneet, miten "henkinen eliitti" on yrittänyt rekuperoida saippuasarjat ja supertähdet hyväksymällä ne kierosti alempien taiteiden kautta osaksi legitiimiä "korkeakulttuuria". Niissä saatetaan esimerkiksi nähdä aikakauden figuureja Goethen Wertherin tapaan.

Taidetta rajataan,

määritellään ja kontrolloidaan enemmän kuin koskaan. Taiteesta on tullut puhetta, joka pönkittää kulloinkin vallassa olevaa ryhmää. Nykyään vallalla olevien institutionalististen taideteorioiden mukaan taidetta on aina tarvittu hyvän ja huonon maun erottelemiseksi.

Suomessa jonkin legitimoiminen taiteeksi ja korkeakoulukulttuuriksi on suurimmaksi osaksi siirtynyt viranomaisten tehtäväksi. Pyhtilän tutkimuksessa viitataan kyynisesti sarjakuvaan, jonka tekijät ovat jo pitkään toivoneet sen legitimointia taiteeksi.

Kaupallisessa spektaakkeliyhteiskunnassa taidemaailman ja massakulttuurin kahtiajaon tilalle ovat kuitenkin tulleet pienet alakulttuurit omine kiemuraisine kielipeleineen. Taiteilijoiden ja henkisen eliitin merkitys on kutistunut ja intellektuellien legitimaatiotyö on käynyt yhä tarpeettomammaksi.

Taiteen porvarillista

mystifiointia jatkaa Tom Sandqvist, joka tarkastelee teoksessaan Det fula "kauniin", "maun" ja "taiteen" käsitteiden syntymistä, kehittymistä ja yhteen nivoutumista antiikin päivistä aina nykyaikaan asti. Analyysi huipentuu taiteilija Paul McCarthyn toiminnan esittelyyn. McCarthy on tehnyt mm. ketsuppipullosta legitiimiä taidetta.

Se, mitä minäkin aikana pidetään "rumana" liittyy siihen mikä koetaan itselle ja "meille" vieraaksi. Taide syntyy tiedostamattomasta tuntemattoman pelosta. "Ruma" ja "likainen" ovat jotain, jonka koetaan olevan väärässä paikassa. Kauneutta, täydellisyyttä ja ihanteellisuutta ei kuitenkaan olisi olemassa ilman sitä mikä koetaan rumana ja epätäydellisenä.

Puhtaaksi koettuun valtakulttuuriin nähden pelkoa herättävää "toiseutta" ja likaa edustaa ennen kaikkea naisruumis: McCarthyn ketsuppipullo verta pursuavana, seksiä ja väkivaltaa symboloivana astiana onkin esimerkki taiteesta, joka ei enää legitimaatiota kaipaa.

Anne Rouhiainen

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi