Taiteen silaama likaviemäriverkosto Elfriede Jelinekin Pianonsoittaja laskee kovan hinnan korkeakulttuurille Romaanin julma kerronta kiistää naissubjektin olemassaolon

kirjat

E

lfriede Jelinek on kuvannut laaja-alaista kirjallista työtään läntisen kulttuurihegemonian suursiivoukseksi. Jälki vain ei ole ollut kaikkien mielestä siistiä: kirjailijan kotimaassa Itävallassa ja kielialueen ulkopuolellakin vuoden 2004 nobelisti on leimattu vihoviimeiseksi oman pesän likaajaksi.

Jo vuonna 1983 ilmestynyt

Pianonsoittaja on nyt saatu myös suomeksi, ja totta se on: Elfriede Jelinek ei jätä läntisen yhteishyvän arvoista kiveä kiven päälle. Nihilistinen purkutyö alkaa sukupuolesta. Romaanin maailmassa subjekti ja yksilö on mies, naisen kohdalla on tyhjä "reikä", joka pyrkii täyttymään maskuliinisella järjestyksellä. Jelinekin kovaksikeitetty feminismi ei edes keskustele naissubjektin mahdollisuudesta.

Kylmää kyytiä saavat myös illuusiot pohjoisen demokratian tasavaltaisuudesta. Väestö jakautuu romaanissa vaivattomasti yli-ihmisiin ja "alempiarvoiseen ihmismassaan". Välissä on jotakin kaikkein kamalinta - "keskinkertaiset". Taide ja kulttuuri, erityisesti musiikki eivät edusta eettisen idealismin pyrkimyksiä, vaan vahvistavat tätä läntistä kastiajattelua. Romaani viittaa avoimesti

Nietzscheen hahmotellessaan läsnä olevan arkifasismin muotoja sukupuolierosta pianonsoittoon, turkkilaisista maahanmuuttajista

Bachiin.

Saneerauksen Jelinek tekee kerronnassaan, jota on syystä kutsunut "esteettiseksi metodiksi". Se on perusteellinen ja kauttaaltaan mietitty epäsuora tietoisuudenkuvauksen muoto. Kertoja antaa henkilöittensä kokemus- ja kielimaailman lujasti määriteltynä, avoimiin kulttuurisiin tekstipintoihin kiinnittyneenä. Tekniikka on voimakkaasti vieraannuttava, sillä yhteenkään romaanin henkilöhahmoon ei jätetä samastumisen mahdollisuutta.

Mitä pianonsoitonopettaja Erika Kohut todella ajattelee tai tuntee, on näin turha kysymys. Hän "ei tunne mitään" ja hänen tietoisuudessaan kaikuu "isännän" ääni. Herruuttava kertojan asenne kiistää puheen ja kielen alkuperäisyyden mahdollisuuden. Tällaisen kauttaaltaan sirottuneen, maailman tekstuaalisuutta tähdentävän ilmaisun kääntäminen on äärettömän vaativa tehtävä. Suomentaja

Jukka-Pekka Pajusen jäljiltä romaani on kuitenkin erinomaisen luettava.

Pianonsoittajan keskeiset henkilöt Erika Kohutin rinnalla ovat hänen iäkäs äitinsä ja nuori oppilaansa Klemmer. Liki nelikymppinen konservatorion opettaja on jo jättänyt taakseen lupaavan tulevaisuuden. Romaanin 1980-luvun Wienissä hän elää sadomasokistisessa symbioosissa äitinsä kanssa. Sen muotoja ovat väkivalta ja eristäytynyt elämä. Erika käyttää väliin kipsistä kaulatukea äidin käsittelyn jäljiltä, yleensä heidän sessionsa ovat tukasta repimistä, puremista ja raapimista. Jälkeenpäin he kahvittelevat, katsovat televisiota ja menevät nukkumaan samaan sänkyyn.

Erika on yhä "lapsi" äidilleen, joka on mielestään synnyttänyt "neron" - suoritus joka jättää Jeesuksen synnyttäjän ansiot sijalle kaksi. Kuvio on käsittämätön, ja jäisi sellaiseksi, jollei romaani keräilisi kerrontaansa järkyttävää taustaa kahden naisen viharakkaudelle.

Lukijan eteen maalataan taiteen silaama porvarillisen elämänmuodon likaviemäriverkosto, jossa naisten kohtalot ovat ryvettyneet. Wien on "kulttuurin paksu ihramaha". Sitä komistaa "taivaanmahti musiikki" ja tässä schopenhauerilaisittain absoluuttisessa taiteessa jaettu ylemmyys. Kuva musiikin tuntijoiden ja harrastajien suhteesta on roisi. Erika joutuu sietämään työkseen "taiteen pahoinpitelyä": hän opettaa - ja nöyryyttää - "pianonpimputtajia", joiden vanhemmat ovat pakottaneet jälkeläisensä taiteen alttarille.

Erika on käyttänyt oman elämänsä vanhempiensa kunnianhimon lunastamiseen. Hän on musiikillisesti lahjakas, mutta epäonnistui kerran tärkeässä konsertissa. Mestarioppilas joutui laskeutumaan alas rahvaan pariin - opetustyöhön. "Konservatoriot ja musiikkiopistot, samoin kuin yksityinen musiikinopetus, hyväksyvät kärsivällisesti paljon sellaista, joka kuuluisi oikeastaan tunkiolle" kuittaa romaanin viileä kertoja musiikkimaailman kastipudokkaista.

Uhrauksin hankitusta tulevaisuudesta luopuminen synnyttää järkyttävää ylemmyyttä. "Selkärangattomat etanat" ympäröivät Erikaa, jonka elämän ainoa käyteaine on viha. Se sataa koko kuvatun maailman päälle. Siinä menevät Wienin filharmonikot, sivistyneistön hillitty charmi, musiikin klassikoiden palvonta, ja ennen kaikkea tunteista pyhimmät kuten rakkaus äidin ja lapsen välillä.

Yli-ihmisyytensä kääntöpuolella Erika etsii herraa ja alistajaa, joka ryöstäisi hänet äidiltä. Tehtävään valikoituu nuori Klemmer, jolle vielä kohtalaisessa kuosissa säilynyt arvostettu opettaja on sopiva saalis. Klemmer on "poikkeusoppilas", todellinen pikkunietzsche, jonka rinnalla korealaiset soitto-oppilaat kalpenevat. Klemmerin tietoisuus tulee aivan liki kertojan hyytävää katsetta. Yhteen ääneen nämä toteavat, että "naisissa ei hallitse järki, naisen kehitys pysähtyy yleensä osaamisensa esittelyyn ja siihen nainen tyytyy".

Erikan vaihtelevat perversiot fetisismistä voyeurismiin ja itsensä viiltelyyn tähdentävät hänen itsetuhoista seksuaalista mykkyyttään. Hän haluaa vieläpä käytetyt nailonit suunsa tukkeeksi, kun Klemmerin on määrä takoa häntä nyrkein vatsaan. Tähän Klemmer ei ensin voi suostua, mutta väkivallan kumuloitumisen järjestelmä on aukoton: nöyryytettynä ja häväistynä hän pystyy sujuvasti pahoinpitelemään Erikan.

Tarina päättyy katastrofiin, joka ei kumminkaan ole sen kamalampi kuin sitä edeltänytkään toiminta. Kaikki tulee jatkumaan ennallaan, Erikan ruumis on tulevaisuudessakin se "suuri jääkaappi jossa taide säilyy hyvin." Naisruumiin viha, sen ikääntyessä laskevan vaihtoarvon äänekäs pohdiskelu ja röyhkeä halveksunta jäävät

Pianonsoittajan viimeiseksi akordiksi.

Romaanin asenne on leppymätön, eikä se lupaa armoa patriarkaatille tuomiossaan. Taiteista korkein - musiikki - tai muut hengentuotteet eivät voi parantaa itse rakentamaansa. Kirjailijan epäkiitollinen tehtävä on tämän maailmanjärjestyksen riisuminen. Sen Elfriede Jelinek tekee hirvittävän hyvin.

Mervi Kantokorpi

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi