Taiteilua pommien ja lottakomennusten lomassa "Sitä kuoleman kauhua ei kukaan näyttelijä pystyisi koskaan esittämään" Lauri Meri tarinoi värikkäästi näyttelijöistä sodan ja koulun kurimuksessa

kirjat

Viestintälotta

Ritva Arvelo opiskeli yliopistossa fonetiikkaa ja latinaa, mutta joutui kesäkuussa 1943 komennukselle Suursaareen. Siellä hänestä tuli korsuorkesterin maskotti, minkä ohessa hän viihdytti poikia kokoamallaan kuusihenkisellä naisvoimisteluryhmällä.

Älykäs ja kielitaitoinen lotta seurusteli Mikkelissä saksalaisten joukkojen päämajassa

Hitlerin tulkin kanssa ja luki Aunuksessa luonnon helmassa tenttikirjojaan yhdessä TK-valokuvaaja

Kim Borgin kanssa.

Valmistuttuaan Teatterikoulun ensimmäiseltä kurssilta 1945 Ritva Arvelo sai heti kiinnityksen Kansallisteatteriin ja näytteli suuria rooleja. Hän siirtyi ohjaajaksi

Mauno Mannisen Intimiteatteriin, mutta osoittautui uhkaksi johtajalle.

Vankeinhoitolaitoksen ylijohtajan tytär tutustui vasemmistolaisiin kulttuuripiireihin, ohjasi sotien jälkeen perustetussa Suomen Työväen Teatterissa ja uudisti tanssitaidetta Praesens-ryhmässään. Vuonna 1961 hän naisohjaajien uranaukaisijana ohjasi

Maria Jotunin pohjalta elokuvan

Kultainen vasikka.

Ritva Arvelon kehityskaari on vain yksi

Lauri Meren kirjaan sisältyvä jännittävä henkilökuva nuoresta näyttelijästä sodan varjossa.

Kun Marja Korhonen näki

Mannerheimin esikuntineen Mikkelin kadulla, häneltä putosivat tavarat sylistä ja hän oli kaatua. Marski oli kuin filmitähti.

Kun vihollinen suurhyökkäyksen aikaan 1944 lähestyi Viipuria, Marja Korhonen istui toisen lotan kanssa kaikessa rauhassa viestikeskuksen puhelinvaihteessa. Toimintaohjeita ei ollut. Viipuriin oli tultu viettämään

high lifea tennismailat kainalossa. Viimein keskukseen ryntäsi sotilas silmät täynnä kauhua ja käski lotat heti kuorma-autoon.

Korhonen mietti, että sitä kuoleman kauhua ei kukaan näyttelijä pystyisi koskaan esittämään.

Teatterista oli hyötyä tositilanteissa. Korhonen elvytti haavoittuneen lotan tajuihinsa panemalla japanilaisen naamion kasvoilleen ja vääntelemällä itseään.

Miltei kaikki Teatterikoulun ensimmäisen kurssin oppilaat ottivat osaa sotatoimiin joko lottina, rintamalla tai viihdytysjoukoissa. Teatteria pelattiin jatkosodan lohkoissa enemmän kuin varmaan minkään maan sotavoimissa.

Kokemuksia kertyi monenlaisilta näyttämöiltä, mutta yleisö oli aina mitä kiitollisinta.

Hilkka Kinnunen heläytteli ranskankielisiä lauluja Nurmoilan korsukylän upseerikerholla. 80 upseeria kuunteli hiiskumatta. Aamulla Hilkka heräsi viideltä moniääniseen serenadiin.

Myös karmeita tapauksia todistettiin.

Ekke Hämäläinen ei pitkään aikaan toipunut näkemästään venäläisen naisupseerin seivästyksestä.

Yleensä oltiin reippaita ja isänmaallisia, täynnä uskoa tulevaisuuteen silloinkin, kun Helsinkiä pommitettiin raunioiksi talvella 1944. Vaikka asunnon katto romahti, ikkunat särkyivät ja naapurin seinät kaatuivat tulenlieskoihin, aamulla mentiin Kirjantyöntekijäin talon koleaan saliin jatkamaan lausuntaharjoituksia.

Kun vihollisen koneet tulivat päälle ja pommit irtosivat, näyttelijäkokelas saattoi ajatella: tältä tuntuu kuoleman lähestyminen, tätä käytän joskus näyttämöllä...

Suuri poikkeus oppilaitten joukossa oli saarijärveläinen suutarinpoika

Tarmo Manni, joka teosofina ja pasifistina kieltäytyi koskemasta aseeseen ja kärsi vakaumuksensa seuraukset raskaimman kautta.

Vaikka

Heikki Eteläpään toimittamassa kirjassa

Minä, Manni (1986) on tuotu esiin pääpiirteet uppiniskaisen idealistin kärsimyksistä, Lauri Meri kirjaa tapahtumat nyt seikkaperäisemmin alkuperäisiä haastattelunauhoja ja suojeluskuntapiirin kenttäoikeuden tuomioluetteloita lähteinä käyttäen.

Kertomuksesta käy ilmi, kuinka herkkä lausujalahjakkuus ja nuorisoseuran aktivisti yritettiin henkisesti murtaa neljättä vuotta kestäneillä kuulusteluilla, pahoinpitelyllä, vankilatuomioilla ja ristiriitaisilla lääkärinlausunnoilla. Kuolemantuomiolla uhattiin toistuvasti.

Teatterikoulukin jäi Tarmolta välillä kesken, kun hänet komennettiin kotiseudulle uusiin tutkimuksiin ja kuulusteluihin. Keskeinen kysymys oli, onko hän oikeasti hullu vai näytteleekö vain hullua. Tätähän monet kyselivät vielä hänen uransa myöhemmissäkin vaiheissa.

Lopulta Manni vapautui vaikuttavien tukijoittensa avulla kaikista syytteistä, jotka koskivat jopa valtion omaisuuden hävittämistä (villasukkapari hukkui lomalla kotona). Koulun rehtori

Wilho Ilmari puolusti oppilastaan, ja plastiikan opettaja

Bertha Lindberg matkusti jopa Lannevedelle tutustumaan lempioppilaansa Mannin kotioloihin.

Tärkein tuki oli laulunopettaja

Anna-Liisa Luukkonen, joka järjesti Mannille vapaan asunnon ja herraskaisen ylöspidon sekä kulttuurista seuraa sisarensa

Marjatan ja lankonsa

Mika Waltarin perheessä. Äkkiä Manni ponnahti Pelson pahamaineisesta varavankilasta Helsingin seurapiirien suosikiksi.

Eipä jäänyt Manni itsekään toimettomaksi, vaan marssi prosessin loppuvaiheessa suoraan maatalousministeri

Kalliokosken puheille ja uhkasi kiivetä Eduskuntatalon katolle ja hypätä alas, ellei hänen ahdisteluaan lopeteta.

Suomen Teatterikoulu käynnistyi syyskuussa 1943, kun talvisota oli keskeyttänyt Suomen Näyttämöopiston toiminnan. Koulun tilat alussa Kirjalla olivat kuin jossakin vihoviimeisessä ladossa, kuten rehtori Wilho Ilmari luonnehti. Puitteet ja tarpeisto olivat äärimmäisen puutteelliset, mutta henki korkealla.

Lauri Meri antaa kirjassa tiiviin katsauksen teatterikoulutuksen edeltävään historiaan maassamme. Kaivatun Teatterikoulun ensimmäisen kurssin vaiheet, sen viidentoista oppilaan yksityiset kokemukset voivat tuntua ahtaalta rajaukselta teatterikirjaan. Ihmeen moniaalle tästä henkilögalleriasta kuitenkin haarautuu juonteita myöhempään teatterielämään.

Tutustumalla 40-luvulla moderneihin, nyt jo merkillisiltä tuntuviin opetusmetodeihin alkaa suorastaan ymmärtää paremmin virtauksia, jotka sittemmin teattereissa valtasivat alaa. Wilho Ilmari oli järjestyksen mies,

Shakespearen ja

Strindbergin ihailija, stanislavskilainen kouluttaja ja tehokkaan ärrän puhuja. Oppilaat ihailivat häntä isähahmona, mutta huomasivat pian, että rehtorilla oli myös vahvat vastustajansa ammattiin ehtineitten näyttelijöitten joukossa.

Kun Marja Korhonen sai

Sole Uexküllin kiitokset

Niskavuoren Loviisastaan, hän huomasi yllättyneenä, kuinka kriitikon sanat toistivat Ilmarin pänttäämiä periaatteita. Jotakin oli sentään opittu, vaikka yletöntä runonlausuntaa välillä vastustettiin.

Mukana vilahtelee kuunteluoppilaina kuuluisia filmitähtiä kuten

Tapio Rautavaara ja

Esko Vettenranta tai tuleva elokuvaohjaaja

Matti Kassila. Suuret näyttelijät

Tauno Palo,

Uuno Laakso ja

Aku Korhonen opastavat lämpimästi tulokkaita.

Meren kirjan parasta antia ovat näyttelijäoppilaitten pienoiselämäkerrat, sodasta leikatut viipaleet.

Kirjoittaja on saanut käsiinsä kiitollista aineistoa, kuten

Rauni Ikäheimon päiväkirjat, sekä haastatellut neljää elossa olevaa kurssilaista ja muita kertojia. Tuloksena on koskettavia kuvauksia kuten Ikäheimon kotiongelmat ja tyttökirjamaiset sydänsurut sekä hulppean hullunkurisia sattumuksia, joita on osunut varsinkin

Pia Hattaran kohdalle. Boheeminäyttelijän tyttärellä ei ollut helppoa, hänen persoonallinen alttonsakin yritettiin korottaa Julian parvekkeelle.

Lauri Merellä on silmää absurdille, mutta hän ei korosta eikä kärjistä, vaan antaa aineiston puhua puolestaan. Syntyy luotettavaa ja perusteellisesti kerättyä kerrontaa.

Nuorten taiteilijain vaihtelevat kohtalot huvittavat ja liikuttavatkin. Näyttelijäidentiteetti rakentuu heillä pala kerrallaan konkreettisista kokemuksista, eikä kuvauksen tueksi tarvita teorian häivääkään.

Suurin yhteinen tekijä heillä on ollut palava rakkaus teatteriin, joka voittaa kaiken köyhyyden, ahdistuksen, pelon ja epävarmuuden.

Panu Rajala

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Pasifisti

Tarmo Mannia uhattiin toistuvasti kuolemantuomiolla

Vaikka katto romahti, aamulla mentiin lausuntaharjoituksiin

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi