Tanner pimitti Rytin kirjeen pääidean

Sodanajan sisäpiiriläisen paperit olivat kadoksissa, mutta tieto ei.

Väinö Tannerin päiväkirja jatkosodan loppuvaiheesta ei ole niin unohdettu dokumentti kuin kirjan otsikko Unohdetut päiväkirjat markkinoi. Alkuperäinen teksti on ollut pitkään yhdysvaltalaisen säätiön kätköissä, mutta sen Kansallisarkistossa olevia kopioita on käytetty monissa muistelmissa ja tutkimuksissa.

Paperit ovat olleet piilossa, mutta tieto ei.

Päivittäin ja joskus tunti tunnilta etenevät muistiinpanot tempaavat niin mukaansa, että alkavat ahdistaa. Hallituksen sisäpiiriläiset olivat jatkuvasti päälle kaatuvan tapahtumavyöryn alla. Edessä oli suuri tuntematon, ja isänmaan ennuste huonontui päivä päivältä.

Miten kukaan voi pysyä sellaisessa paineessa toimintakykyisenä ja täysjärkisenä?

Muista lähteistä tiedetään, että jatkosodan alkuvaiheessa Tanner pystyi pitämään pään kylmänä, toisin kuin useimmat muut ylimmässä johdossa. Sama toistui, kun jatkosodan rauhantunnustelut alkoivat ja huipentuivat kesällä 1944.

Presidentti Risto Ryti alkoi olla jo sammuva tähti. Marsalkka Mannerheimissa ilmeni haparoivan vanhuksen elkeitä. Tässä vaiheessa Tanner oli vielä lujassa iskussa, ja siksi johtoryhmän ehkä merkittävin vaikuttaja.

Kesän 1944 suurhyökkäyksen vaarallisimpana hetkenä Ryti joutui Saksan ulkoministerin painostuksesta lähettämään Hitlerille kirjeen, jossa hän sitoutui olemaan tekemättä erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa. Muuten Saksa olisi katkaissut aseapunsa välittömästi, ja lähes sekasortoon joutunut Kannaksen puolustus olisi romahtanut.

Tanner vastusti johdonmukaisesti tätä sitoumusta, mutta tilanteita kuvatessaan ei mainitse kirjeen pääideaa: se muotoiltiin niin, että tästä inhottavasta lupauksesta päästäisiin eroon presidenttiä vaihtamalla.

Ryti ilmoitti hallitukselle olevansa valmis eroamaan heti kun sopimus halutaan mitätöidä. Tanner ei kirjaa tätä tärkeintä viestiä. Ministereille jaettiin huippujuristin muistio, jonka mukaan kirjeen minä-muoto sitoi Rytiä, mutta ei valtiota. Tanner ei mainitse tästä mitään.

Hän toteaa, että viime vaiheessa kirjeen tekstiä lievennettiin, mutta ei selosta miten. Se on hämmästyttävä torkahdus. Juuri niillä muutoksilla avattiin Suomen tie syyskuussa solmittuun välirauhaan.

Rytin kirjeluonnoksessa ollut Suomen sitoutumista tarkoittanut ilmaus korvattiin sanoilla "selitän Suomen tasavallan presidenttinä". Lupaus olla solmimatta erillisrauhaa muotoiltiin niin, että sitoumusta ei antanut Suomi vaan "nimittämäni Suomen hallitus".

Tanner oli terävä juristi ja huomasi varmasti, että tässä valmisteltiin sopimuksen pikaista purkamista. Hän sivuutti kuitenkin kirjeen pääidean tehdäkseen oman kapea-alaisen kantansa ymmärrettäväksi ja saadakseen Rytin laajakatseisuutta osoittaneen ratkaisun näyttämään kummalliselta.

Tanner oli useimmiten ihailtavan suoraselkäinen, mutta hänellä oli sielussaan myös taipumus pikkunäppärään politikointiin. Toisaalta hän oli suorastaan kyyninen, kuten Ryti ja Paasikivi.

Äärimmäisen hädän hetkellä se on kuitenkin vain johdonmukaisuuden äärimuoto. Sodassa on pakko ajatella kylmästi.

Kesän 1944 suurhyökkäyksen kaoottisessa alkuvaiheessa Tanner päätteli, että ennen Viipurin menetystä oli turha edes yrittää avata neuvottelukanavaa Kremliin. Kansa ei ymmärtäisi rauhan välttämättömyyttä ennen kuin olisi kokenut suuren järkytyksen.

Nyt julkaistun päiväkirjan ulkopuolelle jäävä Tannerin toiminta 1950-luvulla oli kalsean suoraviivaista. Hänen poliittisen uransa viime vaihe oli oikeastaan säälittävä, mutta omalla synkeällä tavallaan ymmärrettävissä.

Se oli samaa kyynistä johdonmukaisuutta, joka sodan oloissa palveli isänmaata mainiosti, mutta ei rauhan oloissa.

Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi