Tanssi lintusaarella Juha Laaksonen kirjasi kevään vauhdikkaan tulon Lågskärin lintuparatiisiin

Lågskärin poukamasta kaikui kova melske, kun kyhmyjoutsenkoiras pieksi siipipankoillaan naarasta, seisoi päällä ja puri parkuvaa puolisoa niskaan tappamisen tarkoituksella.

Kun

Juha Laaksonen ehti paikalle, naaras makasi maassa ja nosti vaivoin päätään, jalat eivät kantaneet ja siivet värisivät. Hän siirsi linnun kallion taakse piiloon koiraalta, joka oli taas käymässä kimppuun. Syy ei selvinnyt.

Parin päivän päästä naaras oli jo niin toipunut, että Laaksonen päätti kantaa sen meren rantaan pois koiraan ulottuvilta. Partneri oli painava sylissä, ja joutsentanssi meni poskivalssiksi, kun lintu hosui vihaisesti nokallaan. Kyhmyjoutsenessa on voimaa ja aggressiota kunnioitettavasti.

Korkea kaulaote rauhoitti daamin, ja mies sai vapaasti viedä. Mereen päässyt joutsen eteni vauhdikkaasti Laaksosen huudellessa perään, että saaren toinen puoli on turvallisempi.

Sen päivän ilta oli selkeä, ja pääskyset lentelivät majakan ympäri vielä keskiyöllä.

Joutsentanssin aikaan takana oli ollut jo toista kuukautta lintumuuton tarkkailua Lågskärin majakkasaarella, joka on Ahvenanmeren eteläisin saari. Maisteri Juha Laaksonen, Luontoillan tuttu radioääni, toteutti viime vuonna unelmansa nähdä koko kevään tulo, erityisesti haahkojen pesintä ja punarintojen massamuutto.

Kumpikin onnistui, aamuisin ilma oli ollut täynnä haahkojen mouruntaa, kun koiraat puhkuivat meressä naaraiden ympärillä, värisyttivät kehoa ja nykivät päätä. Ympärillä uivat ruokit ja riskilät, allit ja allihaahkat, uikut, sotkat, kiislat, hanhet, mustalinnut ja merimetsot.

Parasta lintusaaren kevätmuutossa oli sen kiihkeän vimmainen äänimaisema.

Haahkojen pesintää on Lågskärillä seurattu tarkasti jo kauan. Vuonna 1865 majakanvartija

Herman Mangelus löysi sieltä ensimmäisen pesän. Suomen lintutieteen isä

Johan Axel Palmén kävi saarella 1890 ja arvioi haahkakannaksi jo 150 paria.

Suojelu on tuottanut tulosta: keväällä 2003 paikallisia haahkoja oli saarella yli tuhat paria. Satunnaisten määrä on moninkertainen.

Haahka rakentaa pesänsä melkein mihin vain eikä hautoessaan hevillä liikahda. Yksi kököttää merihanhen vierellä, toinen keskellä rantakäärmeiden kihinää. Laaksonen nimesi pesimäpaikan mukaan katajahaahkan, ruusuhaahkan, tiilikasahaahkan ja lautaläjähaahkan.

Haahka on Laaksosen mielestä "aivan hemmetin hieno lintu", joita oolantilaiset ampuvat huvikseen.

Hieno lintu on myös punarinta, kuusikon hopeatiuku, joka tiksuttelee ja pomppii maassa huumorintajuisen näköisenä. Yksi oli erityisen peloton ja tuli usein seuraksi keittiöön, hyppi lattialla, pyrähti kattilan reunalle kurkkimaan ja innostui laulamaan tuolin selkänojalla.

"Sillä on selkeästi homma hallinnassa. Lintu ei törmäile ikkunoihin, kuten muut sisään eksyneet siivekkäät, vaan liikkuu tuvassa kuin isäntä", Laaksonen kuvailee.

Myrskyssä linnut kyhjöttivät läpimärkinä talon seinustalla, ja monilla oli viimeinen yö edessä.

Huonoilla ilmoilla Lågskär onkin melkoinen hautausmaa, jossa luonnon raakuus näkyy. Laaksonen ystävineen toi lintuja tuvan lämpöön, syötti sokeriliuosta ja yritti elvyttää niitä matkakuntoon.

Vappuna silmissä vilisi; saarella pomppi ja tiksutteli "kaikkien aikojen punarinta-armeija", Laaksonen kuvaa luontopäiväkirjassaan. Koko ruskea maa näytti hytkyvän. Kaikkialla oli punarintoja, ja rengastusverkkoihin niitä lappoi herkeämättä.

Päivän saldoksi laskettiin 3000 punarintaa, enemmän kuin ehkä koskaan. Se oli rikas päivä, vaikka staijarit - lintujen muuton tarkkailijat - sanovat punarintaa "köyhäksi", kun niitä on joskus niin paljon.

Punarinta on hyönteissyöjä, mutta matkalla sille oli kelvannut pihalle heitetty makkara, kuten myös västäräkille ja mustapääkertulle. Jälkimmäisiä laulumestareita havaittiin parhaana päivänä jopa 150 yksilöä. Niiden säkeessä on ripaus kirjosiepon tuttua ääntä.

Rengastuksen vilkkaina päivinä Laaksonen kumppaneineen havaitsi, että pikkulepinkäiset hakkaavat verkkoihin tarttuneet linnut hengiltä ja nappaavat uupuneita muuttajia. Melko petoja, yksikin lensi yli kirjosieppo kynsissään.

Jopa kalalokki koukkasi lennosta punarinnan nokkaansa. "En olisi uskonut, että kalalokkikin iskee niin säälimättä heikompien kimppuun", Laaksonen päivittelee. Ehkä luonto-ohjelmien darwinismi on levinnyt jo saaristoonkin?

Varsinaisia pesärosvoja ovat varikset, jotka saivat poikasensa lentoon Lågskärilläkin. Hartaille lintumiehille ei pälkähdä päähänkään hävittää niitä, vaikka he muistelevat kunnioituksella

Pentti Linkolan oleskelua saarella tasan 50 vuotta sitten. Linkolalla oli tapana suojella heikompia lintuja.

Joidenkin mielestä ihminen sekaantuu asutulla lintusaarella luonnonkulkuun kuitenkin niin paljon, että varisten pesinnän voisi sieltä rajata. Merellä riittää rosvoja omastakin takaa.

Riittää myös vesiliskoja ja rupiliskoja. Merestä oli noussut niin ruma rasvakala, että se oli miesten mielestä suorastaan suloinen.

Laaksosen kirjan 176 sivuun on saatu mahtumaan 250 hyvää valokuvaa eloisasti taitettuina, ja asiaakin on mukavan monipuolisesti. Kirja on energiapuriste luonnonystäville, jotka antavat arvoa lintukeväälle ja sen taivaalta tippuville yllätyksille.

Johan Lahdenperä

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi