Tarina on perustarve ja elinehto

Paul Austerin varhaiset esseet lyövät laudalta romaanituotannon
Olemassaolon ytimessä asuu ystävä ja vihollinen nimeltä sattuma

Ei millään pahalla samettisilmäisen romaanisankarin seuraajat, mutta Paul Austerin paras kirja on hänen ensimmäisensä, kahden pitkän esseen yhdistelmä. Jonka hänen suomalainen pääkustantajansa on vasta nyt ottanut ohjelmistoonsa, yhdeksän romaanin jälkeen.

Tietysti kustantajaa ymmärtää. Romaani myy, ainakin periaatteessa. Essee taas ei.

Ainakaan periaatteessa. Käytännössä Austerin esikoinen sisältää hänen myöhemmän tuotantonsa keskeisimmät ja kestävimmät teemat, vieläpä äärettömän elegantisti ilmaistuina ja vetävän tarinoinnin merkeissä, joten silkasta ennakkoluuloisuudesta kumpuava periaate joutaa romukoppaan.

Alkujaan Yksinäisyyden äärellä ilmestyi vuonna 1982. Runoilun Auster oli lopettanut kolme vuotta aikaisemmin, ja ensimmäinen romaani, maineikkaan New York -trilogian avaava Lasikaupunki ilmestyi kolme vuotta myöhemmin. Oli esseen aika.

Oli Auster kirjoittanut niitä jo aikaisemminkin, ja on niitä syntynyt myös myöhemmin, mutta juuri 1980-luvun alussa Auster oivalsi kirjoittamisesta jotakin olennaista, jonka varassa hän on pysynyt pinnalla seuraavat kaksikymmentä vuotta. Löytyi niin sanottu oma ääni.

1970-luku oli ollut vaellusta epäonnistumisesta toiseen, kuten vuonna 1998 julkaistusta muistelmaesseestä Hand to Mouth (Kädestä suuhun) voi lukea. Nuorukainen yritti irtautua palkkatöistä ja keskittyä kirjoittamiseen. Mikä johti pakkoon hyväksyä hengenpitimiksi mitkä tahansa kohdalle osuneet hanttihommat, eikä kirjoittamiseen meinannut jäädä edes harvoja iltatunteja.

Nyt suomennetun niteen jälkimmäinen essee Muistin kirja tarkentuu jouluaattoon 1979. Muuan nuorehko herra A. asuu Manhattanin alakaupungin autioituneen teollisuuskorttelin karussa huoneessa ja yrittää kirjoittaa. Lähinnä kai kirjoittamisesta. Toisin sanoen siitä, että ei ole mitään.

Muuta kuin muisti. Sekä sen petollisuus. Ynnä sen kummallinen tapa yhdistellä asioita, jotka eivät pikaisesti tuumaten liity mitenkään toisiinsa.

Ja äkkiä siinä sitten onkin kaikki.

Turha kuvitella, että teoreettisuus, vaikeaselkoisuus ja viittaukset vielä viisaampien parhaimpiin virkkeisiin ovat yhtä kuin essee.

Mielleyhtymiensä varaan antautuva Auster ammentaa omasta elämästään, kuten kunnon esseen perinteeseen kuuluu, vieläpä vaivattoman viimeistellyllä kielellä, joka välittyy aika hyvin myös Erkki Jukaraisen suomennoksesta.

Ja, myönnettäköön, viittailee kyllä filosofian kipsipäidenkin teksteihin - niistä kun kuitenkin löytää yhtä sun toista sellaista, joka toteutuu (myös) omassa elämässä.

Lyhyesti sanoen: Muistin kirja risteilee olemassaolon ytimessä. Sen toinen nimi on sattuma.

Hänen oman elinikäisen sattumien soittonsa keskeiset instrumentit ovat yksinäisyys, tyhjyys ja kirjoittaminen. Ne ovat pohjalla, aina, vaikka muistumissa pinnalle nousevat usein ystävyyssuhteet, kiire ja baseball.

Muisti ja ajallinen etäisyys luovat arvaamattomia siltoja Austerin pohjan ja pinnan välille:

"Hänen tajuntansa tahtoi tehdä hänelle jatkuvasti tepposia, kääntää asiat toisiksi, aivan kuin jokaisen seikan takana lymyäisi sen varjo ja se olisi hänen mielessään yhtä elävänä kuin hänen silmien edessä näkemänsä seikka, kunnes hän ei enää pystynyt sanomaan, kumman niistä hän todellisuudessa näki. Siitä syystä tapahtui niin, ja tapahtuikin usein, että hänen elämänsä ei tuntunut enää kuuluvan nykyisyyteen."

Näyttää siltä, että hän, yksinäisen kammion kirjailija, voisi olla kuka tahansa meistä, ihan kadunmies.

Kadunmiehelle kelpaava jännitysnäytelmä, jos mikä, on nyt saadun suomennoksen ensimmäinen essee Näkymättömän miehen muotokuva. Se kertoo A:n isästä - joka on mitä kunnollisin mutta silti ei kukaan.

Auster luonnehtii: "Jos elämä on miehestä siedettävää vain silloin kun se pysyy pinnallisena, silloin hän ei halua paljastaa itsestäänkään pintaa enempää."

Edes itselleen: "Hän ei koskaan puhunut itsestään, ei näyttänyt koskaan tietävän, että hän voisi puhua jostain. Aivan kuin oma sisäinen elämä olisi vältellyt häntä itseäänkin."

Pala palalta, sattuma sattumalta A. saa selville syyn, miksi isä sitoutui minuutensa hävittämiseen kuin kuninkaan murhaajat salaliittoon.

Isällä oli syynsä. Mutta silti, pojalle mykkyys merkitsee petosta, jättämistä vaille henkistä perintöä, kodittomuutta. Tyhjyyttä, jota täytyy paikata loppuikä, esimerkiksi kirjoittamalla, siis arvailemalla, ehkä erehtymällä.

Mykkyys, yksinäisyys, karu huone, tyhjä paperi - lopulta yhtä ja samaa "valkoista tilaa" (kuten Auster on toisaalla luonnehtinut), joka uhkaa jatkuvasti pyyhkiä kaiken olemattomuuteen.

Kirjat syntyvät yksinäisyydessä ja yksinäisyydestä, Yksinäisyyden äärellä todistelee. Ja tietenkin kirjat syntyvät kirjoittajansa mielikuvituksen varassa.

Sitä nurinkurista tietä syntyy yhteys toisiin. Auster sanoo asian näin: "Ellei lapsen sallita astua mielikuvitusmaailmaan, hän ei pysty koskaan kohtaamaan todellisuutta."

Tarina on perustarve ja elinehto, myöhemminkin.

Austerin käsissä essee toteuttaa tarinan tehtävän: "Saada kuulija näkemään silmiensä edessä jotain esittämällä hänelle jotain muuta."

Enää ei tarvitse muuta kuin lukea se tarina, hänen esseensä.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi