Tarkkailija päätyy näyttelijäksi

Jaan Kaplinski: Sama joki (Seesama jogi). Suom. Kaisu Lahikainen. Runot suom. Anja Salokannel ja Kaisu Lahikainen. Otava. 457 s. 28 e.

Jaan Kaplinski: Olen Kevät Tartossa (I Am the Spring in Tartu). Suom. Arto Lappi. SanaSato. 115 s. 17 e.

Nyt kun Jaan Kross on poissa, kenestä tulee Viron kirjallisuuden viisas vanhus, grand old man? Ainakin Suomesta katsoen hyvä ehdokas voisi olla Jaan Kaplinski (s. 1941).

Tartossa hiljaa elelevän, itäiseen viisauteen mieltyneen Kaplinskin olisi luullut tyytyvän syrjäisen sfinksin ja jälkiromanttisen runoilijan osaan, mutta Neuvostoliiton viimeisinä vuosikymmeninä olot olivat Virossa niin kiemuraiset, että hänestä tuli yksi maansa vastarinnan keulahahmoista.

Neuvosto-Virossa hän oli toisinajattelija ja piikki dialektisen materialismin lihassa. Entä tänään?

Hänelle ei ole suotu leposijaa kansakunnan kaapin päällä, sillä materialismi vaihtui outoon sekasikiöön: EU-ekonomismiin ja nationalismin haamuun.

Tänään Kaplinski ajattelee yhä toisin.

Mene tiedä tavallisista virolaisista, mutta Suomessa häntä on kyllä arvostettu sisustaan ja pidetty virolaisempana kuin hän itse pitää itseään. Hän on ollut meillä esillä niin julkisissa aivoriihissä kuin kirjojensa kautta, runoillaan ja esseillään.

Parissa kirjassa hän on keskustellut Johannes Salmisen kanssa. Herroja on yhdistänyt historian ja politiikan ohella kiinnostus perimmäisiin kysymyksiin.

Aika juoksee, ja myös Kaplinski on viimein tullut muistelevaan ikään.

Ei että hän olisi julkaissut muistelmansa. Muistelmien minäkeskisyys tuskin sopii miehelle, joka vierastaa sanaa "minä". Totta, sana on aika tosikkomainen. Ja jos "minä" on viime kädessä fiktio, niin rehellisintä on muistella fiktiivisesti, kirjoittaa muistojensa romaani ja sanoa itsestään "hän".

Näin on syntynyt osin omaelämäkerrallinen romaani Sama joki, joka tuo mieliin Herakleitoksen tunnetun mietelmän: "Kukaan ei astu samaan jokeen kahdesti."

Seuraavalla kerralla joki on jo eri joki, kuten on jokeen astujakin.

Olkoon niin, mutta vieraannutus voi toimia yllättävästi. Kun näkee entisen itsensä toisena, kokee rakastumisen ja alkaa kuvailla niin että ummet ja lammetkin jäävät pitkälle taakse. Jos Kaplinski runoilijana osaa ilmaista tuntonsa kevyesti muutamalla kuvalla ja ajatuksen idulla, niin romaanin kertojana hän suistuu joen myötävirtaan ja jättää muistinsa rannalle

Ikäkausista Arthur Schopenhauer sanoi, että vanhalle miehelle menneisyys on lyhyt, nuorelle pitkä. Mutta tässä vanhempi mies kuvaa tarkasti nuorukaisen pitkiä, pyörteisiä päiviä.

Romaanin päähenkilö eli "hän" ei vielä tiedä, mikä hänestä on tulossa, mutta sukuvietti on yhtä vahva - ellei vahvempi - kuin hänen henkinen janonsa. Joella hän on kohdannut "Sen", ekstaasin jolle ei ole nimeä, mutta jota hän ei tohtisi pitää vain lihallisen yhtymisen haaveena.

Ja miksi henki ja liha pitäisi sitten erottaa? Intiassa pyhän ja maallisen välillä ei tehdä pesäeroa, mystiikka ja aistillisuus kulkevat rinta rinnan, kuten nyt Kaplinskin proosassa pyhän kaipuu ja lihan pyyteet. Vastakohdat on luotu toisilleen, niin kuin sama eroteltavaksi.

Romaanissa on tyttöjä, joiden syliin nuorukainen kaipaa, ja mies, jonka edessä hän kumartuu viisauden himossa. "Opettajalla" on ilmeisesti esikuvansa Uku Masingissa, jonka vapaaehtoisia oppilaita olivat 1960-luvulla niin Jaan Kaplinski kuin Viivi Luik. Juhani Salokanteleen Kross-elämäkerrassa Sivistystahto on kuvaus tästä eristyksiin joutuneesta teologista, kielinerosta ja ajattelijasta, josta nyky-Virossa tuli kulttihahmo, vaikka "kaunokirjailijana Masing kulki niin omissa maailmoissaan, että kansallisiksi klassikoiksi hänen teoksistaan ei ole". Näin sanoo Salokannel maalaten ohimennen myös nuoren Kaplinskin mielenmaisemaa.

Tekee silti mieli kysyä: olisiko ahtaiden rajojen kammossa Viron kohdalla sittenkin jotain yhtä kansallista kuin omaan ja tuttuun pitäytymisessä?

Vaikka Kaplinskin romaanissa tyttöjutuissa on oma kaukaisten planeettojen viehätyksensä, niin olympolainen Opettaja on sen vaikuttavin hahmo, eikä vain isänkorvikkeena nuorukaiselle, joka sai kasvaa käytännöllisten naisten hoivissa. Vuolaasta salatunteilustaan huolimatta romaani avaa joka tapauksessa myös upean näkymän Viron kulissien takaiseen kulttuurihistoriaan.

Samaan aikaan romaanin kanssa on ilmestynyt myös kokoelma Kaplinskin runoja Arto Lapin käännöksinä. Runot on kirjoitettu englanniksi eri ulkomaanreissuilla (Puolassa, Ruotsissa) ja osa Suomen Tampereella, jossa runoilija opetti 1990-luvun puolivälissä.

Luonnonlyyrisestä ilmeestään huolimatta Olen Kevät Tartossa näyttää minusta ajatusvetoiselta runoudelta. Ajatus etsii luontevia asentoja ja kulmia. Se kuuntelee hengitystään, näyttäytyy eri vuodenaikojen valossa ja pari kertaa havahtuu myös runonteon ihmettelyyn.

Ajatus etsii itämaiseen tapaan katoamispistettään, jossa elämä ilmenisi rikkaampana kuin sen niin sanottu merkitys.

Yhdestä runosta jää mieleen huokaus, joka koskee romaaniakin: "yritän pysyä tarkkailijana, mutta päädyn aina näyttelijäksi." Siinä on kai muutamaan sanaan puristettu paljon.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi