Tehdä hemingwayt Turun suunnassa

Juhani Brander rakentaa kirjallisia muotokuvia.

Edgar Lee Mastersin klassisessa kokoelmassa Spoon River antologia (1915) runojen - kuolleet - puhujat purkavat kulisseja edesmenneiden elämiensä ympäriltä. Syntyy sarja tunnustuksia, oikaisuja, paljastuksiakin - ylipäänsä perusinhimillisestä kunniakkuuden tavoittelusta riisuttua suoraa puhetta.

Ideaan yhtyy kuudennella teoksellaan Juhani Brander (s. 1978), joka toki kääntää asetelman omanlaisekseen. Proosamuotoisessa Nekrologeja-kokoelmassa ääni annetaan vainajan lähipiirille - joskin ex-vaimoille, kalakavereille ja jopa lähtöä avittaneille murhamiehille. Yksikön kolmannessa persoonassa kulkevan kerronnan katkaisevat näköisiksi laitetut kuolinilmoitukset, kokonaisuuden mittakaavassa tosin turhilta tuntuvat.

Perinteistä muistokirjoitusmuottia Brander purkaa kahtaalta. Tässä teoksessa edesmenneet eivät ole entisiä merkkihenkilöitä, eivätkä muisteloiden sävyt vähääkään kunnioittavia. Kuolleiden historialliset esikuvat toimivat nekin pelkästään ironian piikkiin. Elämäänsä pettynyt pyrkyri Gitte tekee "hemingwayt" eli ampuu itseään päähän.

Erään toisen elämäntyötä nekrologin allekirjoittanut "leskijalkavaimo" muistaa niin ikään kaikella parodialla.

"Kullervo Taipale löysi Jumalan pudottuaan nokkosiin ja julistautui kulkumessiaaksi, jonka oli hedelmöitettävä susiraja ja syrjäkylät kauttaaltaan. Siis joka ainoa lato ja siilokin, jossa saattoi ihmiselämää piian, rengin tai tallimestarin muodossa olla. Kuin Lönnrot reppu selässä ja kondomit hukassa urhea Taipale taivalsi pitkin poikin itärajaa etsien lihallista kannelta ja koipea."

Kuolemanportit kolisevat teoksessa etenkin seksin harrastamisen välillisenä seurauksena, mikä puuduttaakin pian.

Kovin kohtalo kerrotaan aina kirjailijalle: naisiin lauantaina lähtevän ovenedusta miinoitetaan koko kyräilevän kerrostaloyhtiön voimin. Ollaan vain huolissaan, kun tyyppi ei tee oikeaa työtä. Ihan osuvaa.

Kaunokirjallisia muotokuvia tehdään etenkin roolirunoissa ja lyhytproosassa. Nekrologeja vertautuu vaikkapa Petri Tammisen Elämiä-teokseen (1994), jossa henkilöhahmot kerrotaan niin ikään kuriositeettien kautta. Brander tosin rakentaa Tammista raskaammin, sillä muistokirjoittajat kertovat lopulta yhtä paljon itsestään kuin kuolleesta kohteestaan. Välillä on vaikea seurata, ja kirjoittajan titteli tulee tarkistettua ennen tarinaan tarttumista.

Loppupuolen loimaalaiskuolemat kääntyvät turkulaiskirjailijan käsissä absurdeiksi sattumiksi, mutteivät koukuttavan maagisiksi tai muutenkaan mielenkiintoisiksi.

Nekrologeja valahtaa kokoelmaksi puuduttavia kohtaloita - huolimatta viiltävän tarkoista välähdyksistä, jollainen on vaikkapa tenniskentän 64-vuotias pallopoika Reijo Salo.

Ajastaan teos toistaa etenkin tiedetyn: lisääntymisbiologia käy kaiken perusteluksi, ja Idols-kilpailussa aiheutettuun itsehäpeään voi kuolla.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi