Teknologia kehittyy, mutta ihminen taantuu

Maarit Verrosen tieteisfantasia kaipaa inhimillistä tekijää.

Miltä kuulostaa datapukuseksi tai luomubordelli? Maarit Verrosen Kirkkaan selkeää -romaanin tulevaisuudenkuva on kummallisempi ja synkempi kuin parin vuoden takaisen Karsintavaiheen.

Aivan normaalista elämästä Verronen on kirjoittanut tuskin koskaan. Ja hyvä niin, sillä suomeksi kirjoitetaan vähän tieteiskirjallisuutta, reaalifantasiaa tai tieteisfantasiaa. Vuosi per kirja -tahtiin julkaisevan Verrosen romaanit ja novellit on ehditty laittaa moniin eri lokeroon.

Uusimmassa tieteiskirjassa tekniikkaa on paljon. Ihmiset identifioiva ja paikantava siru sekä kämmentietokone esiteltiin lukijoille jo edellisessä tieteisromaanissa, mutta uutukaisessa on harpattu aikaa reippaammin eteenpäin, ehkä 2300-luvulle. Siksi maailmaan mahtuu halpoja nuorennusoperaatioita, energiapeltoja, kauko-ohjattavia mönkijöitä mutta myös "tautivaara".

Väliin jäävinä vuosisatoina ilmastonmuutos on edennyt ja aurinko muokannut maapallosta kuumaisemaa. Ulkona ei oikein voi enää liikkua:

"Ihmiset elivät sisätiloissa, kulkivat niiden välit umpinaisissa ajoneuvoissa, ja hankkivat ulkoiluelämykset stimulanttien vahvistamina simulaatioina."

Taistelua käydään Afrikkaan ahtautuneiden siruttomien ja Euroopassa liikuskelevien sirullisten välillä.

Vallanpitäjät ovat tuntemattomia mutta pelottavia. Turvafirmat takaavat kaikkea muuta kuin turvallisuutta. Orjuuskin on otettu uudestaan käyttöön! Verrosen loihtima teknologisesti kehittynyt yhteiskunta on taantunut ja primitiivinen. Tässä mielessä hän puhuu humanismin puolesta, vaikka romaanista muuten uupuukin inhimillinen tekijä. Kirkkaan selkeää on dystopia. Siksi se on jo lähtökohdiltaan yhteiskuntakriittinen. Se osoittaa, mihin joudumme, jos jatkamme samaan malliin.

Verrosen paha maailma on kuitenkin kuin aaltopeltiä. Mihin oikein pitäisi tarttua loputtomassa erilaisten vempainten vyörytyksessä ja muuttuneiden maisemien esittelyssä?

Ihmiset luokitellaan eri värein yhteiskuntaluokkiin ja he tekevät vuokratyöfirmojen eri kirjainten mukaan luokiteltavia töitä. Romaanin päähenkilö Tiksu P. ei koe oloaan kotoiseksi omassa ruumiissaan, joten alkajaisiksi normaalipainoinen ja -pituinen nainen pienennetään. Uusi keho mahdollistaa uuden elämän eikä entiseen palata:

"En ollut entistä elämääni koskaan erityisesti rakastanut, olin vain elänyt sitä eteenpäin kuin olisin ollut loivassa liukumäessä."

Hänestä tulee "kappaletyöläinen", tulevaisuuden pätkätyöläinen. Työsuhdeturvasta tuskin voidaan puhua. Aurinkoenergialla toimivalla solaaripallollaan Tiksu P. alkaa tutkia sään muutoksia ja sen jälkeen jäljittää lainsuojattomiksi luokiteltavia siruttomia.

Hän myös riskeeraa henkensä viihdyttääkseen vedonlyöjiä, jotka haluavat panostaa yhä rankempiin temppuihin. Samalla hän matkaoppaan tavoin kuljettaa lukijaa tutunnimisten mutta oudoksi muuttuneiden paikkojen läpi.

Matkoillaan Tiksu P. tapaa "mieleenjäämättömiä tyyppejä", joista lukijakaan ei jaksa oikein kiinnostua. Ihmisten kokemusten kautta tätä teknologiahelvettiä kuitenkin olisi tarkoitus hahmottaa.

Löyhät ihmissuhteet tietenkin kuvaavat kaikesta inhimillisestä vieraantumista, mutta silti matkanteko sekä alati vaihtuvien toimenkuvien ja henkilöiden merkitys jää epäselväksi.

Verrosen tämänsyksyinen romaani on kuin bändi, jonka miksaus on vinksallaan. Kitara kirskuu liian kovaa ja laulu ei kuulu. Se ei ole kirkkaan selkeä vaan kovin raskaslukuinen.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi