Teräväpiirtokuva ihmismielen toiminnasta

Riikka Pulkkisen uusi romaani on ilmaisultaan ihmeellisen kaunis tarina.

Riikka Pulkkisen (s. 1980) toisen teoksen suunniteltu julkaisuajankohta venyi vuodella. Kyllä kannatti. Totta ei voisi olla valmiimpi. Rajasta (2006) kiitetty tekijä laatii nytkin moraalisista kannanotoista vapaan totuus- tai todellisuustutkimuksen. Muistojen valheellisuuden varaan ladataan tarinan tasolla paljon, oikeastaan aivan kaikki.

Kerronta käynnistyy jälleen lähenevästä kuolemasta. Nyt sitä kuitenkin leimaa läpikotainen haluttomuus, ikävä vääjäämättömyys - se ei ole eutanasian tai oman käden oikeuden alainen asia, kuten Rajassa.

Kuoleman reunalla keikkuu psykologi Elsa Ahlqvist, perusporvarillistuneen töölöläisperheen jo eläköitynyt kantaäiti. Taidemaalari Martti Ahlqvistin ajatukset askartelevat muualla kuin kipupumpuissa: toisessa ajassa, toisessa henkilössä.

Pariskunnan lääkäritytär Eleonoora suhtautuu äitinsä sairauteen lähinnä käskylausein, mutta hänen omasta tyttärestään Annasta alkaa jo olla teoksen inhimilliseksi tekijäksi, näkijäksi - kokonaistarinan laukaisijaksi.

On vuosikymmenten takaisia vaiettuja tapahtumia, tietenkin. Tarinassa tiivistyy kolmen naisen ketju, jonka muodostamiseen tarvitaan toki äiti-tytär-pari, Eleonoora ja Anna.

Pulkkinen kirjoittaa tärkeimmät sukusuhteet kuitenkin toisaalle kuin ne kirkonkirjoissa sijaitsevat. Perhepotrettiin pääsee nimittäin myös 1960-luvulla Ahlqvisteille kotiapulaiseksi tullut Eeva, jonka myötä sukuhistoria kääntyy tai paljastuu psykologiseksi, mielikuvien varaan rakentuvaksi. Etenkin Eleonooran näkökulmasta katsottuna.

Tarina-aineksen muotoon runnominen käy oppikirjaesimerkistä. Pulkkinen kasvattaa alun hentoviivaiset hahmotelmat sekä kielellisesti että kerronnallisesti täyteen kokoonsa.

Takaumatason läpäisevät sekä Eleonooran että Annan lapsuusmuistot, nukkekodin kaiholla katseleminen, nykyhetken taas Elsan ja Annan pukudraaman muotoon puettu, sinänsä tavallinen iltapäivän eväsretki - ylipäänsä henkilöiden vielä harjoittelemat ja siksi tarkoituksellisen haparoivat roolinotot.

Psykologin rooli vaihtuu sängyn pohjalla sairaan osaan, ja omaiset vuoteen vierellä ottavat niin ikään kukin omansa.

Aivan ytimissä aletaan olla, kun Anna lahjoittaa äänensä Eevalle, naiselle, jota ei ole koskaan tavannut. Henkilökohtaisten muistojen puuttuminen vapauttaa paljon kuvittelukapasiteettia.

"Syksy odottaa talven armahdusta. Minä olen onnellinen, minun onneni on uusi. Se perustuu outoon sopimukseen jonka me viikkojen ja kuukausien aikana miehen kanssa teemme. Kun Elsa on poissa, minulla on perhe. Minä opettelen heitä vasta, mutta rakastan jo."

Tarinansa historiallisena taustakankaana Pulkkinen kuljettaa 1960-luvun yhteiskunnallisia kuohuja. Ajankuvaus säilyy silti subjektiivisena: tässä kirjoitetaan ensisijaista henkilöhistoriaa, politiikan tarjotessa pelkät perustukset.

Falskiuden vaara vaanii aina, kun rakkaus vertautuu vallankumoukseen. Pulkkinen kiertää, onnistuu. Yhteisen ja yksityisen hyvän rajankäyntikamppailu kääntyy kauniisti jälkimmäisen voitoksi, onhan mustikkapiirakan puolikas pöydällä aina olennaisempaa kuin myllerrys maailmanpolitiikassa.

Lausetason taituruus yhdistyy oivalliseen kerrontatekniikkaan. Kyse on kaiken tietävästä, loput kuvittelevasta henkilölähtöisestä puheesta, jossa tapahtumat suodattuvat jonkun muun kuin äänessä olijan tajunnan läpi.

Kerrontakulmat vaihtuivat taajaan myös Rajassa, mutta nyt tekniikka näyttäytyy entistäkin hienovaraisempana ja hiotumpana.

Totta on ennen kaikkea emotionaalisen itseymmärryksen runopuheinen kuvaus, mielensisäinen kehityskertomus siis.

Pulkkisen psykologinen teräväpiirtokuva on kaunis katsella: siinä sivutaan lapsen kivun kautta syntyvää ensimmäistä erillisyyskokemusta, valjastetaan toiseustematiikka sittemmin rakkauskäsityksen yhdeksi ilmenemismuodoksi.

On epäolennaista, mikä tässä tarinamaailmassa on totta ja missä kulkee kuvittelun raja. Tosiasioihin liittyy toki tietäminen, mutta vasta tajuaminen on olennainen teko, se kun tunnetusti antaa totuudelle muodon ja merkityksen.

Totta on ainakin tämä: Riikka Pulkkisen teos on hienointa hetkeen lukemaani kaunokirjallisuutta.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi