11.10.2007 15:39
Doris Lessingin uusinta on sanottu epämukavaksi kirjaksi. Se onkin, monelta taholta katsoen.
Aihe on monille englantilaisille varmasti hankala: kirja kertoo äärivasemmistolaisista talonvaltaajista, jotka hakevat kontakteja niin IRA:an kuin Neuvostoliittoon ja ajautuvat lopulta katastrofaaliseen pommiattentaattiin.
Monia muita taatusti hiertää Lessingin käsittelytapa. Siviilivastarinta, anarkia ja militantti poliittinen toiminta esitetään romaanissa surkeassa valossa: idealistisen maailmanparantamisen sijasta niissä on kyse kypsymättömien ihmisten peleistä ja leikeistä.
Ensimmaista kertaa Lessing ei poliittisen dogmaattisuuden motiiveja tarkastele. Väkivallan lapset -romaanisarjassa oli tiukkaa kommunismin kritiikkiä: Lessing ei hyväksynyt sen selkeitä uskonkappaleita ja kapulakieltä joilla peittää epävarmuutta ja ennakkoluuloja.
Kommuunillakin on äiti
Uuden romaanin "hyvä terroristi" on 36-vuotias Alice Mellings, jolla on viidentoista vuoden kokemus työttömyydestä, talonvaltauksesta, mielen osoittamisesta. Vaikka Alicella on yliopistokoulutus, Leniniä hän ei ole lukenut, Marxilta vain Kommunistisen manifestin. Alice ei liioin lue romaaneja tai "fasistista lehdistöä". "Eihän kaikkien tarvitse olla intellektuelleja", Alice sanoo.
Sen sijaan Alicella on vahva usko tulevaisuuteen "sitten, kun kaikki vanha on kumottu". Yhtä vankkaa on hänen inhonsa porvarillista elämää, kuluttamista, säästämistä, kotia ja perhettä kohtaan.
Alicen hyvyys on tehokkuutta. Hän on ammattimainen talonvaltaaja. Hän osaa tyhjentää autiotalojen vessanpytyt niihin kaadetusta sementistä (keino, jolla kaupunki yrittää estää asunnottomia muuttamasta sisään). Hän tietää, miten purkutuomiota viivytetään, miten sähkö-, kaasu- ja vesilaitokselta saadaan palveluja ilman täyttä maksua. Hän osaa puhua poliisien ja byrokraattien kanssa.
Silti, hyödyllisyydestään ja tavattomasta energiastaan huolimatta, Alice tuntee aina olevansa ulkopuolinen. Miksi?
Yksi syy liittyy juuri Alicen toimivuuteen. Ryhmän boheemeja luonteita korjaamis- ja sisustamisvimma ärsyttää. Heidän anarkiaansa tällainen porvarillinen mukavuudenhalu loukkaa. Silti kaikki ovat mielissään, kun taloon saadaan sähköä ja lämmintä vettä, kun keitto höyryää liedellä ja vaasissa on kukkia.
Syytä on myös Alicen pehmeydessä. Hän on pysynyt liki kymmenen vuotta homoseksuaalin miehen rinnalla, vaikka tämä tuskin sietää naiskosketusta. Eikö mies ole ainoa, jota Alice hoivaa ja ruokkii.
Mitä muuta Alice on kuin äiti? Olkoonkin, että kyseessä on liki nelikymppisten vaihtoehtoihmisten kommuuni, Lessingin teksti vilisee perhevertauksia. Ne valaisevat hyvin Ryhmän suhtautumista Aliceen: häntä tarvitaan, häntä vastaan kapinoidaan, häntä kiusataan ja väheksytään niin kuin ketä tahansa äitiä.
Mitä tämä puolestaan kertoo ryhmästä? Kovin kypsä auktoriteettia ja arvostelun kohdetta kaipaava joukko ei ole. Konkreettisesti tämä käy ilmi ryhmän turhautuessa: kun IRA ja Neuvostoliitto kieltäytyvät kohteliaasti innokkaiden vallankumouksellisten avusta, ryhdytään rakentamaan pommeja.
Amatoori-totalitarismin kuvaus on tuttua Lessingin aiemmista kirjoista. Estyneen, rakkaudetta kasvaneen ja eläneen ihmisen yhteiskunnallisesta toiminnasta ei yksinkertaisesti tule mitään.
1960-luvun tyly perintö
Lessing ei liioin säästä omaa sukupolveaan, Alicen ikäisten vanhempia. Englannin poliittinen ja taloudellinen tilanne antaa heistä, vallanpitäjistä, kaikkea muuta kuin hyvän kuvan. Ei ihme, että lapset tahtovat puhua eri kieltä.
1960-luvun nuorten keski-ikäisten liberalismi, sivistys, suvaitsevaisuus ovat kadonneet aikapäiviä sitten – vai oliko niitä ensinkään? Tarinan edetessä paljastuu katkelmia Alicen lapsuudesta, sen mukana naista yhä jäytävä puberteetti, turvattomuus, äidin hyväksymisen ja rakkauden kaipuu. Alicen läpi katsottuna edellisen sukupolven rohkeus, vapaamielisyys, voimantunto alkavat näyttää itsekkyydeltä ja heikompien halveksunnalta.
Doris Lessing on läpi tuotantonsa kerinyt kokoon aikaa: hahmottanut kuvaa 1900-luvusta, sen henkisestä ilmapiiristä ja yhteiskunnallisista muutoksista. Hän ei näy siinä jatkumoa vaan kehän. Ihminen ei tunnu kehittyvän, valitseepahan vain vuorotellen erilaisia vaihtoehtoja täyttämään tuttuja tarpeita.
Siksi 1980-luvun anarkistitkaan eivät tarjoa mitään uutta yhteiskuntaan. Heidän fraasinsa ovat toisenlaisia kuin edellisen sukupolven – ja samantapaisia kuin sitä edeltävän. Alice ja hänen ryhmänsä ovat patrioottisia, pohjimmiltaan ennakkoluuloisia ulkomaalaisia kohtaan. Maailmanvallankumous on heille paljon vieraampi käsite kuin kuiningasperhe.
Katkenneet ketjut
Kerta toisensa jälkeen Doris Lessing ajaa kirjojensa henkilöt umpikujaan sen tähden, etteivät nämä pääse itseensä, tunteisiinsa käsiksi. Silloin myös suhde maailmaan järkkyy, yksityinen ei pääse sopuun yleisen kanssa.
Hyvässä terroristissa Lessing rinnastaa yksilön, perheen ja maailman, valitsee yksityisen ja yleisen ketjusta ikuisimman: keikki sen lenkit ovat ihmiselle tarpeen. Ilman perheen perusturvaa ei synny yksilöllisyyttä, jolla maailmassa selvitään; ilman maailmaa ei ole vertailukohtaa, ponnahduslautaa yksilöllisyydelle. Alice on esimerkki katkenneesta ketjusta.
Aiemmissa kirjoissaan Lessing on antanut psykologisten oivallusten pelastaa umpikujista. Alice on jo oivaltamisen tuolla puolen ja ajautuu hitaasti etäämmäs elämästä: energisyys vaihtuu tahdottomuudeksi, optimismi kuvitelmiksi, uskonsa menettäneen hallusinaatioksi. Kirjan viimeisellä sivulla Lessing kutsuu häntä "lapsiraukaksi".
Hyvää terroristia on kiitetty ja parjattu. Sen kieli ja kerronta on Lessingiä parhaimmillaan: selkeää, karua, kipeää. Sen lohduttomuus on saanut jotkut syyttämään Lessingiä thatcherilaisuudesta.
Siitä tuskin lie kysymys; Lessing toistaa epämukavassa kirjassaan vain sen, mitä on sanonut jo monesti ennenkin. Kun katselee maataan ylempää, koko valtakunta on perin surullinen näky; yhtä surullinen kuin Väkivallan lasten Rhodesia, Britannia ja maailma, Canopus Argossa -sarjan maailmankaikkeus. Sen parantajat ovat juuri sellaisia kuin se ansaitseekin.
Julkaistu alun perin Helsingin Sanomissa 1.11.1985.
KIRJATNobel-voittaja Doris Lessingin kirjojen arvioita 24.10.2007
Kosmista viestintää 11.10.2007
Ufoille alistettu maailma 11.10.2007
KIRJATLapsipaholainen ja orjantappurakruunu 11.10.2007
KIRJATLapsuus Etelä-Afrikassa 11.10.2007
KIRJATPetetty hyvyys 11.10.2007
Itsetuhon kylvöä 11.10.2007
Paremman maailman uhri 11.10.2007
Naiset ja pysyvä poikkeustila 11.10.2007
Sorron ja ihmisyyden rajalla 11.10.2007
Moraali ja särkyminen 11.10.2007
Vuosisadan ihminen (haastattelu, HS 1.8.1999) 1.8.1999
Itä-Saksan hiljaisen sukupolven voipuneet tunnustukset (HS 27.1.1990) 27.1.1990
Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi
Stadilaista tangoa etsimässä
Tämä Tuomari Nurmion Tangomanifesti-albumin syntyä kuvaava elokuva on ollut tekeillä pitkään.
Brothers on amerikkalainen versio Susanne Bierin tanskalaiselokuvasta vuodelta 2004.
Sandra Bullock nappasi tästä elokuvasta parhaan naispääosasuorituksen Oscar-palkinnon.
Jacques Audiard teki naturalistisen kuvauksen nuoren miehen vankilavuosista.
Miehet ovat nyt in. Eikä tämä ole mikään vähättelevä vitsi, vaan kyseessä on oikea ilmiö.