Tienraivaamista ja taloudellisia tappioita HJK:n historia piirtää kuvan satavuotiaasta helsinkiläisseurasta, jonka menestyksen hintana on ollut tietty juurettomuus

kirjat

Tähtien tarina. Helsingin Jalkapalloklubi. 352 s. 39 e.

Eletään kevättalvea 1993, ja

Jari Litmasen edelliskesänä tapahtunut siirto MyPasta Ajaxiin hiertää yhä myllykoskelaisten ja HJK:n suhteita.

Molemmat seurat kokevat olevansa oikeutettuja siirtokorvaukseen, ja epäselvässä tilanteessa Palloliiton puheenjohtaja, vakuutusyhtiö Pohjolan toimitusjohtaja

Pentti Seppälä ratkaisee asian MyPan eduksi.

HJK valittaa päätöksestä urheilun oikeusturvalautakuntaan, mutta turhaan. Sittemmin HJK:n valtuuskuntaan kuulunut Sammon toimitusjohtaja

Jouko K. Leskinen kummastelee, kuinka Sampo menettää samaan aikaan MyPan vakuutukset Pohjolalle.

HJK:n satavuotisjuhlakirjassa

Tähtien tarina kerrottu tapaus on harvinainen esimerkki siitä, etteivät asiat aina suju kabineteissa Klubin pillin mukaan. Yleensä tällaista ei ole päässyt sattumaan, sillä seura on perinteisesti osannut valvoa etujaan suomalaisen jalkapallovallan kamareissa.

Aina 1960-luvun taitteesta ja

Olli Lyytikäisen puheenjohtajakauden alusta saakka seuran johtokuntaan on otettu erityisesti talouselämän vaikuttajia, joiden suhteita seura on käyttänyt taitavasti hyväkseen.

Kabinettiosaamista ja muuntautumiskykyä onkin vuosien mittaan tarvittu, sillä tiukasti perinteistään kiinni pitämällä HJK ei olisi millään voinut nousta suomifutiksessa nykyiseen asemaansa.

Yhteiskunnalliselta taustaltaan HJK kun oli "lähinnä keskiluokkainen ja isänmaallis-kansallinen", kuten seuran varhaisvuosista kirjoittava

Allan Tiitta toteaa, ja fyysisesti tiukasti rajattuna Töölöön, joka alkoi jo verraten varhain kärsiä muuttotappiosta Helsingin laajentuessa.

Kilpailussa mukana pysyäkseen seuran piti laajentaa reviiriään, ja ratkaisuksi tuli jo 1930-luvulla Helsingin sisältä käynnistynyt pelaajien värväystoiminta, joka laajeni Lyytikäisen ja valmentajaksi pestatun

Aulis Rytkösen kaudella 1960-luvulla toden teolla muuallekin Suomeen.

Kaupunginosaseurasta tuli varsin nopeasti koko Suomen joukkue, jonka pyrkimys oli viihdyttää ja jota alettiin johtaa muista tuon ajan seuroista poiketen kuin liikeyritystä.

Tältä osin seuran historia on selkeästi kirjoitettu, mutta ainakin allekirjoittanut jäi kaipaamaan tekijöiltä seurausten pohdintaa ja näkökulman laajennusta tähän päivään.

Nykyvinkkelistä katsoen ei nimittäin liene kovin väärin väittää, että monien HJK:laisten nykyäänkin ihmettelemä Klubi-viha niin pääkaupungissa kuin maakunnissakin juontaa juurensa juuri seuran valitsemasta tyylistä.

HJK:laisille toiminta on näyttäytynyt luonnollisena; jotenkinhan seuran on täytynyt säilyttää elinvoimansa. Ulkopuolisista klubilaisten puuhat ovat taas vaikuttaneet vähintäänkin moraalisesti kyseenalaisilta - olihan esimerkiksi pelaajien värväys aikanaan luonteeltaan arveluttavaa.

Muiden vihaa on lisännyt sekin, että HJK on tiedostanut asian, mutta jatkanut toimiaan. Kuten Tiitta totesi Klubin varhaisista pelaajahankinnoista, seurajohdon politiikkana oli "hätä ei lue lakia". Seuran tyyli ei ole sittemmin juuri muuttunut, kuten kirjasta käy ilmi esimerkiksi seuran viime vuosikymmenten verotustulkinnoista lukiessa.

Klubi ei toki ole ollut joustavine sääntötulkintoineen yksin, mutta kehityksen eturintamassa se on pakostakin ollut. Suomalaisessa ajatusmaailmassa tämä on tulkittu punaisen lipun heiluttamiseksi muiden silmien edessä.

Kyllä seura on asemastaan vuosien mittaan kalliisti maksanutkin. Se on nimittäin merkinnyt tarvetta olla aina askeleen edellä muita, ja välillä yritykset erottua joukosta ovat päätyneet ankariin taloudellisiin tappioihin.

Seuran lähes konkurssiin vieneet Lyytikäisen yritykset hakea jääkiekkomenestystä 1970-luvun alussa ja myöhemmät toilailut muun muassa Mestarien liigan peleistä 1998 saatujen voittojen kanssa on kirjassa kuvattu varsin seikkaperäisesti, mistä tekijöille ja seuralle suuri kiitos.

Niitä lukiessa käy rivien välistä ilmi seikka, jonka olisi voinut toivoa ilmaistun selkeämminkin - se kun tarjoaa minusta vastauksen kysymykseen, miksi useat klubilaiset pitävät seuraa nykyistä Hongan valmentajaa

Mika Lehkosuota lainatakseni "ajelehtivana laivana".

Nähdäkseni seuran nykyinen lievä identiteettikriisi juontaa juurensa juuri Olli Lyytikäisen perinnöstä.

Hänen luomansa Klubi pyrki olemaan paikallisen keskipisteen sijasta laajan kansanjoukon menestyvä ja viihdyttävä joukkue, ja sen jalkapalloa seuraavat ihmiset kautta Suomen ovat sisäistäneet.

Samaa HJK:lta odotetaan tänäänkin, joten rima on korkealla. Kuitenkin jalkapallomaailman nykytilanteessa, jossa HJK:nkin kaltaisen suomalaisen suurseuran kohtalo on menettää parhaat pelaajansa nopeasti ulkomaille, sen ylittäminen on aina entistä vaikeampaa.

Tämä paradoksi tekee HJK:sta poikkeuksellisen seuran Suomessa. Mihinkään muuhun seuraan ei kohdistu yleisesti ottaen niin epärealistisia odotuksia ja suurta tunnetta kuin siihen.

Lukijana - ja erityisesti ei-HJK:n kannattajana - olen ylpeä siitä, että tämä tunne välittyy myös kirjasta, erityisesti seuran lukuisia pelastusoperaatioita kuvattaessa. Niissä

Olli Lyytikäisen,

Paavo Einiön,

Kari Salosen ja kumppanien seurahenki tulee upeasti esiin. Virheiden jälkeen käärittiin hihat, eikä seuraa päästetty uppoamaan.

Vielä kädenlämpöisessä ja varsin historiattomassa jalkapallokulttuurissamme näiden tekojen osoittaminen on koko toimituskunnalta hatunnoston arvoinen saavutus, josta nykypolvenkin toivoisi monin paikoin ottavan oppia.

Jari Väliverronen

HJK kohtaa tänään Veikkausliigassa puolustavan mestarin Tampere Unitedin. Ottelu alkaa Finnair-stadionilla klo 18.30.

OIKAISU

Helsingin Sanomat | hs.urheilu@hs.fi