Toveri Majakovski nykyaikaa etsimässä

Neuvostolehtiin kirjoitetut matkajutut todistavat ensin sankariksi ja sitten sylkykupiksi muumioidun runoilijan näkijänkykyjä.

Savukeidas-kustantamon mainiossa Historialliset matkakirjat -sarjassa on julkaistu Vladimir Majakovskin vuonna 1926 ilmestynyt Minun löytämäni Amerikka. Miksi julkaista Majakovskia nyt?

Kotimaassaan neuvostoaikana sankariksi muumioitu runoilija on saanut pari vuosikymmentä olla sylkykuppi, johon roiskauttaa jokainen itseään kunnioittava kirjallisuuden harrastaja.

Toisaalta viime vuosien kiinnostus tutkia ja tulkita neuvostoaikaa uusin keinoin ja uudesta näkökulmasta on tuonut Majakovskinkin jälleen keskustelun kohteeksi. Naissuhteet ja itsemurha vuonna 1930 ovat kuitenkin saaneet enemmän uusia tulkintoja kuin runous.

Majakovski teki vuonna 1925 matkan Pariisin ja Meksikon kautta New Yorkiin ja muuallekin Amerikkaan. Matkan oli määrä olla 12 viikon mittainen, mutta runoilija jätti sen kesken. Rahat loppuivat, koti-ikävä vaivasi ja kielitaidotonta turistia alkoi kyllästyttää.

Rahaa kului varsin ylelliseen elämään. Kaikkien työläisten äänitorvi rakasti autoja ja koreita vaatteita, ei vain itsensä, vaan myös naistensa päällä. Niitä ei ostettu Neuvostoliitosta, Pariisi oli parempi paikka. Ja uhkapelurina Majakovski jatkoi ansiokkaasti 1800-luvun venäläisten romaanien sankariperinnettä.

Matkan aikoihin Majakovskin naisasiat olivat pahasti sekaisin, eivät ensimmäistä eivätkä viimeistä kertaa.

1920-luvun alun vapaa kulttuuri-ilmapiiri oli kiristymässä, Majakovskin näkemykset kumouksellisen taiteen keinoista ja päämääristä joutuivat rankkaankin vastatuuleen.

Majakovskin porskutellessa maailmalla moni runoilijakollega alkoi jo olla todellisissa vaikeuksissa.

Tämä on tausta, joka ei näy Majakovskin matkajutuissa. Ne on kirjoitettu aikansa neuvostolehtiin, niissä ne julkaistiin ennen kuin ne ilmestyivät kirjana.

Niillä oli selvä sosiaalinen tilaus, jota Majakovski kaikelta taiteelta vaati. Kapitalismin kauhut, rappio ja tulevaisuuden uhat oli osoitettava tehokkaasti.

Sen Majakovski tekee kaikella taidollaan. Hän on vauhdikkaan ja elävän tekstin mestari. Karkeat kärjistykset ovat hauskoja. Runoilija taitaa groteskin ja paradoksien käytön.

Majakovski korosti jatkuvasti, että kirjailijan on tiedettävä, mikä on kohteen ja keinojen suhde. Kun alkaa räiskiä, pitää tietää miksi ja miten. Sen Majakovski osasi myös matkakertomuksissaan.

Tässä on syytä kehua suomentaja Mika Rassia. Hän on tavoittanut aivan mainosti Majakovskin iskevän, omaperäisen suomentajan itsensä esipuheessa "verbaaliksi ryntäilyksi" määrittelemän tyylin. Minun löytämäni Amerikka ei ole mestariteos, mutta se on hyvin kirjoitettu. Siksi se pitää kääntää hyvin, muuten jäljelle ei jää paljoakaan.

Maailmalla Majakovski on sumeilematon narsisti. Samalla hän on periromanttinen runoilija. Kaikki toiminta on minä-kuvan, oman julkisen elämäkerran rakentamista.

Sillekin on julkinen, sosiaalinen tilaus: sosialistirunoilija kapitalistisessa maailmassa.

Meksikossa johdattelijana on kuitenkin alkuun kommunistitaiteilija Diego Rivera. Kahta taiteilijaa yhdistää Diegon varoitus: "puolet kertomastani panen omiani". Meksikossa kommunistirunoilijatkin kirjoittavat "miltei yksinomaan lyyrisiä teoksia hekumasta, tuskanhuudoista ja kuiskuttelusta".

Sosiaalinen tilaus puuttuu, kuittaa Majakovski, vaikka toisaalta toteaakin, että paljasjalkaisten intiaanin asuttamassa maassa "jokaista kengänkäyttäjää kohden on vähintään viisi kiillottajaa".

Riemuitsevien kansanjoukkojen runoilija ei juuri nauti esiintymisistään uudella mantereella. Niistä maksetaan, mutta ne ovat painajainen. Pahimpia ovat New Yorkin "five o'clock" -tilaisuudet. Ne Majakovski kuvaa lahjomattomasti:

"Saapuneita nuorukaisia ja isäntiä ajaa lyriikan jano, mutta he tuntevat huonosti sen hienouksia, puhuvat kaksimielisyyksiä niin, että tulipunainen pääsiäismunakin punastuisi... Jotta siveä ja taiteellinen luonne säilyisi, pelataan pokeria ja tarkastellaan isännän viimeksi hankkimia solmioita ja housunkannattimia".

Keskivertoamerikkalaisen maailmankuva tiivistyy solmion väriin, joka on "risteytys kanarialintua, tulipaloa ja Mustaamerta".

Majakovski itse rakasti komeita solmioita.

Paikalliset venäläiset saavat Majakovskin skeptiseksi.

Heidän kuvauksessaan anekdootit ja faktat sekoittuvat hauskoiksi tarinoiksi ja tiivistyksiksi: Detroitissa on 20000 venäläistä ja 80000 juutalaista.

"Suurimmaksi osaksi he ovat entisiä kerjäläisiä" tai sitten "vastatuotuja" valkokaartilaisia. Ford on suopea kaikkia valkoisia kohtaan ja on adoptoinut "monet heistä".

Neekerikustantajan parhaasta neekerirunosta julistaman runokilpailun 100 dollarin pääpalkinto kantaa suurimman neekerirunoilijan Aleksander Puškinin nimeä. Majakovskin mukaan Puškin olisi tuskin päässyt sisään amerikkalaiseen hotelliin, "olihan hänellä kiharat hiukset ja neekerin siniset kynnenaluset".

Majakovski on Amerikassa suuren ja mahtavan sosialistimaan reportteri.

Ennen muuta hän kuitenkin on futuristi, joka huumaantuu vauhdista, metelistä ja tekniikan suurista saavutuksista. Niitä ironisoidaan, mutta aito into ei silti peity.

Johtopäätöksissään runoilija kirjaa olennaisimmaksi vaikutelmakseen uudesta maailmasta "paljaan tekniikan, savujen ja johtojen pinnallisen futurismin, jonka suurena tehtävänä on vallankumouksellistaa jähmettynyt ja läskistynyt maalaispsyyke".

Huomisen yhteiskunnassa Majakovski uskoo "rakentamisen, jylinän ja muiden teknologian ulkoasujen häviävän näkyvistä". Reportteri Majakovski oli matkallaan seuraamassa "kahden maailman taistelua", mutta vähintään yhtä lailla hän koki olevansa 1920-luvun Olavi Paavolaisen tapaan "nykyaikaa etsimässä".

Hakiessaan Yhdysvaltojen viisumia Majakovski tarvitsee tulkin. "Flegmaattinen, juutalainen huonekaluliikkeen omistaja" ohjaa runoilijaa hankaliin kysymyksiin vastaamisessa:

"Te puhutte totta, jos ette halua valehdella, mutta jos teitä huvittaa valehdella, sitten ette yhtä kaikki puhu totta."

1920-luvulla julkaistu matkakirja tiivistää yhteen lauseeseen suomalaisen poliittisen todellisuuden ytimen keväällä 2010. Jo siksi teos kannatti suomentaa juuri nyt!

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi