Tukahdutettu puoli nousee esiin

Anni Sinnemäen runoissa unelmoidaan muistojen Moskovasta

A leksis Kiven katu on Anni Sinnemäen toinen runokokoelma. Ensimmäinen, Sokeana hetkenä (2003), sisälsi enimmäkseen Ultra Bra -yhtyeelle tehtyjä sanoituksia, joten uutta kokoelmaa voi pitää Sinnemäen avauksena "puhtaiden" runokokoelmien saralla - joskin jo hänen sanoituksensa olivat usein lähempänä vapaamuotoista runoa kuin perinteistä laululyriikkaa.

Runot ovat hallittuja, aistillisia ja häpeämättömän nostalgisia. Ne vievät onnellisten ja kipeiden muistojen syliin, Helsingin, Pietarin ja Firenzen kaduille, hämäriin huoneisiin ja häikäisevään aamuaurinkoon.

Politiikka on kaukana. Välillä vilahtaa pääministeri lenkillä Töölönlahden rannalla, välillä Brysselin lasipalatsit hohtavat, mutta muuten pysytellään intiimien ja yksityisten elämysten parissa.

Kokoelman ensimmäisestä osastosta hahmottuu kertomus parisuhteesta, sen synnystä, kukoistuksesta ja kuihtumisesta. Pienet yksityiskohdat ja suuret tunteet limittyvät, kahvikuppi ja rakkaus tulevat toistensa synonyymeiksi.

Toinen osasto on omistettu ystäville, jotka lukion viimeisellä luokalla haaveilivat maailman valloituksesta - ja jotka sitten melkein sen valloittivatkin. Rakkaudet tulevat ja menevät, mutta ihanat ystävättäret pysyvät.

Muistikuvaan juhlivasta poikaporukasta tulee pienellä eleellä kohtalon tuntua: "Hennosti erottuvat ne kohdat / joista he myöhemmin murtuvat."

Viimeinen osasto keskittyy lapsuudenkotiin, äitiin ja etenkin isään. Maailmaa parannetaan, kirjoja luetaan ja teetä tarjoillaan. Välillä riidellään, humallutaan, ja "lapsenlapset löytävät marihuanakätkön / levittävät sen pitkin lattiaa / juuri silloin kun nimipäiväkahveille / on kutsuttu myös eräs koira".

Joku voisi pitää uuden kokoelman ilmestymistä juuri vihreiden toukokuisen puheenjohtajavaalin alla laskelmointina. Tästä tuskin on kyse.

Aivan näin boheemina tuskin edes vihreät haluaisivat johtajaansa nähdä. Äänessä ei ole se voimakastahtoinen poliitikko ja terävä talousajattelija, jota Osmo Soininvaara ja kumppanit ovat viime aikoina ylistäneet, vaan unelias runotyttö, joka haluaisi mieluiten upota lämpimän peiton alle uneksimaan muistojen Moskovasta.

Mutta ei runoja pidä tietenkään kirjoittajansa kokokuvana lukea, edes näin intiimejä ja minämuotoisia. Ne paljastavat kirjoittajastaan sen puolen, joka talouspoliitikon on pakko tukahduttaa, öisen ja unelmoivan.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi