Tulimmeko vedestä?

Ihmisen keho muistuttaa enemmän delfiinin kuin lähisukuisten apinalajien kehoa.

Karvattomuus on tyypillistä merinisäkkäille. Useimmat kädelliset varastoivat rasvaa vatsaonteloon, ihminen ihonsa alle. Tämä lämmittää meitä vedessä.

Pystyssä kulkeminen on maalla epävakaata, vedessä kahlatessa siitä on hyötyä. Ihminen on hyvä sukeltaja. Se vaatii hengityksen hallintaa, mikä on myös puhumisen edellytys.

Maanisäkkäistä vain ihminen ja norsu kyynelehtivät, merinisäkkäät itkevät usein. Jo vauvat osaavat pidättää hengitystään vedessä. Ihminen parittelee useammin delfiinin kuin apinan asennossa.

Brittiläinen ekologi Julian Caldecott on kirjoittanut oivallisen kirjan vedestä. Aiemmin hän on julkaissut tutkimuksia apinoista. Tämä voisi selittää, miksi hän todistaa vesikirjassaan kuudella sivulla, että ihmisen evoluutio on tapahtunut osin vedessä.

Joukko esi-isiämme jäi merenpinnan noustessa eristyksiin Afrikan itäpuoliselle saarelle ja sopeutui vetiseen elämään. Kun saari yhtyi mantereeseen, vesiapinat pääsivät kosketuksiin maaserkkujensa kanssa.

Vesiapinateoria esitettiin jo 1930-luvulla. Valtaosa antropologeista ei kannata sitä.

Caldecott suhtautuu myötäeläen toiseenkin kiisteltyyn teoriaan: maapallon elämää säätelevään Gaiaan.

Hän toteaa, että tämän "jumalattaren" kyky korjata biosfäärin epätasapainoa on ollut ilmiömäinen, olipa se tiedostava olio tahi ei. Caldecott odottaa, että seuraava korjausliike kohdistuu liialliseen ihmismäärään ja ihmisen toiminnan vaikutuksiin.

Ihmisen toiminta on kiistatta vaikuttanut maailman vesioloihin - ja monilla alueilla ihmisiä on vesivaroihin nähden liikaa.

Caldecott käy läpi paljon esimerkkejä typerästä veden kohtelusta. Neuvostoliitto kutoi Araljärven vedet puuvillaksi ja samensi Siperian sinisen silmän, Baikalin. Monista joista on ammennettu oppia, nyt opin antaja virtaa vihreänä, ruskeana punaisena, keltaisena - tai ei lainkaan.

Caldecott havainnollistaa tuhoja myös referoimalla luonnonpalvelujen rahallista arvoa koskevia tutkimuksia.

Mikä on esimerkiksi soiden ja kosteikoiden menettämisen hinta? Eräät kosteikot tarjoavat ihmiselle vuosittain yli 10000 dollarin palvelut hehtaaria kohti. Ne hillitsevät tulvia, puhdistavat vettä, lisäävät vesivaroja sekä tarjoavat ihmisille virkistystä ja ja kulttuuriarvoja. Heikoimmillaan arvo jää alle sataan dollariin.

Jos Suomen luonnontilaisten soiden arvoksi otetaan 1000 dollaria hehtaarilta, tulos on runsaat kolme miljardia euroa vuodessa.

Caldecott käy maapallon vedet läpi niiden kotipaikan mukaan: eliöstö, valtameret, kosteikot, järvet, joet, maanalainen maailma.

Pienin on esitelty ensin - biologista vettä on vain runsaat tuhat kuutiokilometriä. Valtamerissä vettä on yli miljoona kertaa enemmän, kosteikoiden kerroin on kymmenen, järvien 200, jokien kaksi, pohjaveden 50 000.

Lisäksi vettä on jäätiköissä (kerroin 20 000) ja ilmakehässä (12).

Kirjan viimeiset luvut on otsikoitu: "Maailma apuun?" ja "Ihmiset apuun!" Edellinen pohtii, miten valtiot ja ihmisyhteisöt voivat ratkoa veteen liittyviä ongelmia, jälkimmäinen on meistä jokaiselle suunnattu avunpyyntö.

Mitään kumouksellista viisaudenkiveä Caldecott ei onnistu luvuissa kääntämään. Esimerkiksi ajatus maailmanlaajuisesta vesisopimuksesta on esitetty useasti. Missä se viipyy, onhan meillä biodiversiteettisopimus, soidensuojelusopimus, ilmastosopimus?

Visio vuodesta 2085 on optimistinen, vaikka polku tuohon tilanteeseen on täynnä masentavia kriisejä. Saamme konkreettisia ohjeita, joihin tarttua jo tänään.

Teoksen suomentaja Markus Myllyoja on onnistunut hyvin.

Kustantaja on saanut Caldecottin kirjoittamaan myös kolmisivuisen Suomi-johdannon, jossa meitä ylistetään ja säikytetään.

Kumpi näistä on turhempaa, jää lukijan arvioitavaksi.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.tiede@sanoma.fi