Tuttu tarina tutussa miljöössä

Ralf Rothmannin ensimmäinen suomennettu romaani on hyvää perusrealismia.

Avain-kustantamon käännösteosten sarja jatkaa aiemmin suomentamattomien nykykirjailijoiden esittelyä. Nyt ensisuomennoksensa on saanut saksalainen Ralf Rothmann (s. 1953) romaanilla Nuorta valoa.

Kansiliepeen mukaan Rothmann on maansa arvostetuimpia nykykirjailijoita. Kun kyse on Saksan kaltaisesta kirjallisuuden suurvallasta, odotukset nousevat korkealle.

Odotusta suuresta romaanista Rothmannin teos ei täytä. Tämä ei vielä sinänsä ole moite kirjaa kohtaan, koska vika voi olla itse odotuksessa.

Rothmannin romaani on pieni ja vaatimaton. Nuorta valoa on osa neljän romaanin sarjaa, joka kuvaa kaivosteollisuusalueen elämää 1950- ja 60-luvuilla lapsen tai nuoren kokemana.

Päähenkilö on 12-vuotias Julian, joka viettää kesälomaa kaivoskaupungin maisemissa. Julianin elämän tärkeimpiä näyttämöitä ovat kodin eri huoneet erilaisine tunnelmineen, läheinen metsä majoineen ja naapuruston pihat.

Julianin äiti on hermostunut ja väsynyt. Äiti kärsii jostakin epämääräisestä sairaudesta. Yhtä epämääräisesti puhutaan äidin odottavan pääsyä leikkaukseen. Puhe tuntuu vain peittävän sitä, ettei hän ehkä koskaan pääse.

Isä on monista tämän lajin romaaneista tuttu vaitonainen tekojen mies, joka puhuu lähinnä työstään. Puheista käy ilmi, että isä on ollut sodassa. Vain harvoin isä ottaa kontaktia poikaansa ja silloinkin kömpelösti.

Asetelma on ennalta arvattava, lähes klisee. Mutta täytyy muistaa, että usein klisee on parasta realismia: tällaisia ihmiset ja perheet nyt vain ovat.

Julianin nuorta sielua Rothmann kuvaa hienovaraisesti ja herkästi. Julian on poika, joka kaikessa jää vähän ulkopuoliseksi. Hän ei vielä ymmärrä naapurin vanhemman tytön flirttailua eikä tämän suhdetta erääseen vanhempaan poikaan. Poikien leikeissäkin Julian joutuu syrjityn osaan.

Etäinen ja rasittunut äiti suhtautuu Julianiin usein torjuvasti. Siksi Julian on kotonakin vähän vieras hiippailija, joka vaeltelee huoneesta toiseen tietämättä minne mennä tai mitä tehdä.

Vaikka Rothmannin kuvaus Julianin ulkopuolisuudesta on vaikuttavaa ja koskettavaa, siinäkin on vahva kliseen tuntu.

Romaanin kieli on tarkkaa, kaunista ja hallittua. Välillä tulee jopa olo, että kirja on liian hyvin kirjoitettu: teknisenä suorituksena niin puhdas, että vaikuttavuus kärsii. Sisällön palosta syntyvä särö jää puuttumaan.

Tässä hyvän vertailukohdan antaa D.H. Lawrencen romaani Poikia ja rakastajia vuodelta 1913. Perheen psykodynamiikat ja psykopatologiat ovat samoja kuin Rothmannilla.

Siinä missä Rothmann on siististi ja kliinisesti laatinut hienon kuvauksen, Lawrence on romaanissaan läsnä taiteensa kanssa painivana taiteilijana. Romaani on kuva paitsi kuvaamastaan maailmasta, myös epäsuoraan tätä kuvaa tekevästä kirjailijasta.

Tämä tuo Poikiin ja rakastajiin säröjä, jännitteitä ja ongelmia, jollaisia Rothmannilta on turha etsiä.

Rothmannin kirja puolestaan taitaa jäädä vain yhdeksi hyväksi romaaniksi tuhansien muiden hyvien nykyromaanien joukossa.

Kirjoittaja on runoilija ja suomentaja.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi