Tuttua tyyliä on vaikea sietää

Putte Wilhelmsson on kuin saarnaaja, jolta puuttuu evankeliumi

Yksitoista vuotta sitten Putte Wilhelmsson arvosteli Heidi Liehun Perhosten valtakunnan tässä lehdessä. Muistan jutusta, että lopussa kriitikko "palkitsi" tekijän suosittelemalla tälle Pirjo Hassisen romaania.

Ilahtuneena totesin, että sanomalehdessä voi tapahtua samaa kuin radiossa: toimittaja murjaisee tylsän vitsin tajuamatta, että mikrofoni on vielä päällä.

Noista ajoista lähtien olen kiinnostuneena seurannut Wilhelmssonin kriitikontyötä. Hän on maamme ahkerimpia ja lukeneimpia kirjallisuuden, erityisesti taideproosan arvostelijoita. Samoin hän on ainoita, jotka vielä pitävät painotuotteita hyvinä ajatustenvaihtopaikkoina.

Parhaillaankin on vastinesota meneillään Parnassossa. Wilhelmsson on ärsyttävä, mikä on hyvä, mutta hän on usein myös epäselvä, mikä taas on... ärsyttävää.

Nyt hän on julkaissut tekstejään kirjana.

Kun en keksi sopivaa palkintoa, tahtoisin kirjan kunniaksi edes kiittää häntä, vaikkapa samalla perusteella kuin hän itse lausuu "erityisen kiitoksen kritiikin riman nostamisesta elokuva-arvostelija Tapani Maskulalle, joka tahattomasti ja ilman omaa syytään on ollut kokonaisen turkulaisen kriitikkopolven esikuva ja kirjoittajakoulu".

Luultavasti "erityinen kiitos" on ivallinen vihjaus: Maskula on niin huono kriitikko, että muiden on joko helppoa tai moraalisesti välttämätöntä olla parempia. En ole tulkinnasta varma.

Minulle Wilhelmsson on kuitenkin (tahattomasti ja ilman omaa syytään) opettanut, että tunteen- ja mielipiteenilmaisussa pitää yrittää olla selvä ja suora.

Itse hän ajattelee, että kritiikissä ei ole kysymys tunteista eikä mielipiteistä, jotka ovat aina noloja ja lapsellisia, vaan samasta kuin muussakin journalismissa: kirjallisuuskritiikki on totuuden selvittämistä ja siitä tiedottamista, ei sanataidetta eikä filosofiaa.

Tämä vakaumus osittain selittäisi hänen työteliäisyytensäkin. Totuus velvoittaa. Vaaditaan "kärsivällisyyttä ja asiantuntemusta", ei siedetä "haihattelevia ideologisia julistuksia". Täytyy kasvaa "aikuiseksi", oppia sietämään todellisuuden "ristiriitoja". Turmio ja perikato sisältää aiheiltaan mutta varsinkin tyyliltään tuttua tekstiä. Tyylin tunnistaminen on helppoa. Sen sietäminen taas on vaikeaa.

Harvoin voi varmistua, että nyt tässä on jotain hemmetin ironiaa. Hyvin usein ironiaa kumminkin joutuu epäilemään.

Onneksi välillä, kuten nyt taidehistoriallisissa aiheissa, Wilhelmssonilla on esitelmöivä tyyli, joka tuntuu salavihkaisen kakistelun jälkeen huojentavalta.

Yksikön ensimmäistä persoonamuotoa Wilhelmsson ei käytä oikeastaan koskaan. Tämä on hänen tyylinsä vahvoja peruspiirteitä. Silti tunnelma on kauttaaltaan itsekeskeinen, rasittavimmillaan itserakas.

Tämä on retorisen kiertelyn ja jyrkän kritiikkikäsityksen yhteisvaikutusta. Esimerkiksi nälviessään Jyrki Vainosta Wilhelmsson vaikuttaa vakuuttuneelta, että Vainosen kirjat ovat huonoja, eivätkä varsinaisesti hänen mielestään. Asia on vain tullut ilmi hänen kärsivällisyytensä ja asiantuntemuksensa ansiosta.

Välillä Wilhelmsson näyttää maailmanparantajalta, jolla ei ole lääkkeitä, saarnaajalta, jolta puuttuu evankeliumi.

Vai onko hänellä jokin salaisuus? Mihin hän uskoo? Mitä hän puolustaa?

No, malttia, kokemusta, asiantuntemusta. Tuomittavinta on "fasismi" eri muodoissaan. Yhdessä esseessä hän vilauttelee edistysoptimismiaan.

Kuulostaa sovinnaiselta. Ja taitaakin olla virhearvio. Tosiasiassa Wilhelmsson puolustaa vain "hyvää kirjallisuutta". Mutta tuskin hän uskoo, että maailma sillä paranisi. Taiteen hyvä on vain taidehyvää; taidekauhukin kauhistuttaa vain leikisti.

Wilhelmsson ei käsittele suuria kysymyksiä vaan suuria tekstimääriä. Siksi minulle ei tästä kirjasta selviä, "mistä me puhumme, kun me puhumme taiteesta", paitsi siis taiteesta.

Kokoelman paras teksti Miten runoudesta puhutaan sen sijaan liittyy alaotsikon jälkipuoliskoon. Päättyvän vuosikymmenen runouspuheelle naureskeleva essee pilkkaa röyhkeästi runoilijoita, jotka "lukevat [ Gaston Bachelardin] Tilan poetiikkaa samasta syystä kuin lapset lukevat Harry Potteria". Molemmista on hauskaa kuvitella, että "heillä on salattuja kykyjä arkisen mitättömyyden tunteen vastapainoksi, että jossakin toisessa maailmassa he ovat merkittäviä sankareita".

Lopun Epäillyillä ei aiempaa rikostaustaa poikkeaa muista teksteistä tyylillisesti olemalla katkera ja minämuotoinen. Aiheenakaan ei ole taide tai filosofia, vaan tekijänoikeudet ja kriitikon toimeentulo.

Suurin osa tekstistä on riitelyä, jonka paikka ei olisi kirjassa, mutta samalla esiin piirtyy säälittävä mutta tosi kuva kirjallisuuskriitikoista ja muista "kulttuurin pätkätyöläisen sivutoimissa" häärivistä paarioina. He tekevät vaativaa julkista työtä palkkioilla, jotka ovat "niin noloja, että pidetään ne liikesalaisuuksina".

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto vuoden parhaalle suomenkieliselle esikoisteokselle jaetaan 18. marraskuuta. Korkeintaan kaksitoista ehdokasta nimetään lokakuun lopussa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi