"Tuurin lauseet kulkevat hivelevästi kuvastaen sitä, mitä sanat eivät riittäisi kertomaan."

Tuurin kadonnut partio löytää sodan

Erämaan rauha ja uhka

Luettuani Antti Tuurin tiiviin romaanin Elämä isänmaalle ihmettelen: Mihin tämä tähtää? Ehkä juuri tässä Tuuri lienee päässyt tavoitteeseensa.

Tämä sotamuistelma Rukajärven suunnalta jatkosodan kesältä 1941 on minulle moneen kertaan tuttu. Etukäteen tiedän, kuinka siinä käy, jos Tuuri pysyttelee dokumenttien rajoissa.

Tuuri kertoo sen omalla tyylillään hienosti. Ernest Hemingway ei kirjoittanut toteavaa proosaa näin viimeisen päälle, ei ainakaan suomeksi.

Loppuun hiotun tarinan on pakko pitää sisällään jotakin.

Matka

erämaassa

Dokumentista Tuuri poikkeaa tilanteiden ja tunnelmien hahmotuksessa: "Katseltiin vaaralta alas vievää tietä ja kuunneltiin, mutta metsä vaaran alla oli hiljainen, kuului vain honkien latvoissa kulkeva tuulen havina. Odotin pian osuvamme suomalaisten sivustan varmistukseen, sanoin tunnustelijoille siitäkin; heidän olisi päästävä meikäläisten puolelle tulematta ammutuiksi."

Tuuri ei voi itse muistella sotaa, mutta hänen kertojansa muistelee johtamaansa tiedusteluretkeä Vienan teillä ja erämaakylissä. Eräiden miesten myöhemmät kohtalot mainitaan etukäteen. He esiintyvät oikeilla nimillään, kuten joukkueen varajohtaja Sulo Varis, joka sai luodin sydämensä läpi sodan lopussa 1944.

Partioretken vaiheet ovat sotakirjallisuuden yleisin rakennekuvio, samoin elokuvien.

Tuurin partio-osasto on omanlaisena. Lähin rinnastuskohde on Erno Paasilinnan Kadonnut armeija, sillä molemmissa liikutaan vihlovankauniissa erämaaluonnossa kuin tyhjiössä sodan keskellä. Mutta Paasilinna kääntyy lopulta omalle vertauskuvalliselle suunnalleen, Tuuri jatkaa erikoistehtävissään.

Tehtävä on sotilaallisesti yksiviivainen: "Jatkatte välittömästi reittiä Tuusenja - Tšolki - Koroli. Jäätte varmistukseen Koroliin. Ilmoitukset eversti Tähtiselle."

Kirjallisesti tehtävä on vaikeampi määritellä. Minulle syntyy mielikuva tuntemattomaan etenevistä miehistä, jotka ovat sodan ja luonnon keskellä yhtäaikaa. Erämaan hiljaisuus muuttuu uhkaavaksi, vihollinen on jossakin, kylien väki kadonnut johonkin. Tunnelma on unenomainen.

Kun erämaan rauha muuttuu sodan paineeksi, ihminen on lujilla. Osaston miehet ovat Kiuruveden "kiurukkaita", kansanmiehiä jotka elävät sodassakin ihmisiksi. Oudon sotatunnelman keskellä he jauhavat viljaa käsikivillä, paikkaavat verkkoja ja kalastavat. Vesien ylityksissä käytetyt veneet he palauttavat hyvän tavan mukaan lähtörannalle.

Dokumentti

ja romaani

Miesten yksilölliset piirteet jäävät vähiin, vaikka tarvittaessa heillä on nimi. Repliikkejä ei ole, oma ääni on vain kertojalla, agronomiksi opiskelevalla reservin upseerilla.

Samanlainen yhtenäinen ja sisäisesti luja joukko soti myös Tuurin Talvisota -romaanissa.

Etummaisina pyöräilevät tunnustelijat voivat kuolla milloin hyvänsä, jos tienvarren tiheiköstä rävähtää laukaussarja. Elämä on koko ajan pelissä isänmaalle.

Kertoja ottaa osastostaan kuvan ja kirjoittaa sittemmin sen taakse lyijykynällä: "Lähdössä purolinjalta kohti tuntematonta tulevaisuutta heinäkuun 9. päivän aamuna 1941."

Valokuvaustilanteet toistuvat tarinassa, mutta kirjassa ei ole kuvia sen enempää kuin karttoja. Dokumenttipohjaisenakin se tähtää sellaiseen, mitä kuva ei esitä. Tuuri kuvaa sotaa, joka on läsnä kaikkialla, vaikka vihollista ei näy. Se on hermosotaa, tajunnan luonnoton tila keskellä Euroopan suurinta erämaata.

Voivatko sitä vangita sanatkaan? Tuurin lauseet kulkevat hivelevästi kuvastaen sitä, mitä sanat eivät riittäisi kertomaan. Kysymys on sotatilasta ihmisten tajunnassa ja ihmisenä pysymisestä sodassa.

Osaston tiedusteluretkellä Lieksajärven ympäri oli sotilaallinen merkityksensä, mutta Elämä isänmaalle hakee merkityksiä muualta ja kaukaakin. Laajassa erämaassa nämä miehet tekivät mitä piti, ottivat mittaa sodasta ja pitivät sen suhteen pintansa.

VESA KARONEN

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi