Tyttärenpoika ei ratkaise arvoitusta Erkki Tuomiojan kirjassa Hella Wuolijoki on kolmen vartin kommunisti, kovan luokan kapitalisti ja kansan tuntojen tulkki

kirjat

Valtiotieteen tohtori

Erkki Tuomiojan työkyky mykistää. Ulkoministeri on yleensäkin hallituksen pahimpaan myllytykseen joutuva jäsen, varsinkin Euroopan unionin puheenjohtajuuden oloissa. Silti häneltä riittää aikaa ja energiaa perusteelliseen arkistotyöhön ja tasokkaaseen tutkimukseen.

Hella Wuolijoki oli Suomen johtava näytelmäkirjailija, miljoonaomaisuuden hankkinut kauppahuoneen pitäjä, omaisuutensa menettänyt suurkapitalisti, salonkisosialisti, neuvostovakoilun etapinhoitaja, elinkautisvanki ja Yleisradion pääjohtaja. Aina kun luulee päässeensä jyvälle hänen hahmostaan, ote lipeää.

Näyttää siltä kuin Wuolijoki olisi uskonut lähes hurmoksellisesti sosialismiin ja jopa kommunismiin. Käytännössä hän kuitenkin luotti enemmän

John Maynard Keynesiin kuin

Karl Marxiin.

Hän ärsytti kommunistitovereitaan kapitalistisella häikäilemättömyydellä. Porvariystävät seurasivat vähintään kiusaantuneina hänen keikailuaan sosialismilla. Silti hän pysyi kohtalaisissa puheväleissä kaikkiin suuntiin.

Wuolijoella oli kolme henkistä isänmaata, joita kaikkia hän rakasti: Viro, jossa hän syntyi, Suomi, jossa hän toimi ja Neuvostoliitto, jota hän ihaili. Suomi ja Neuvostoliitto käyttivät häntä hyväkseen. Ehdotonta vastarakkautta hän sai vain Suomen kansalta, joka vieläkin hullaantuu hänen näytelmistään.

Wuolijoen vaellukseen Viron eteläkolkan peräkyliltä Katajanokan lääninvankilaan kytkeytyy sellainen kavalkadi Viron, Venäjä-Neuvostoliiton ja Suomen poliittisen ja kulttuurihistorian merkkihenkilöitä, että henkeä salpaa.

Kaiken lisäksi mukaan on otettu Hella Wuolijoen sisar, jonka laahuksena kirjaan tulee liuta eurooppalaisia merkkihenkilöitä sekä Englannin, Intian ja Yhdysvaltain kommunistipuolueiden perustajaisiä ja pikkupäälliköitä.

Salme Murrik-Pekkala-Duttin elämä on vielä kummallisempi tarina kuin Hella Wuolijoen. He olivat kyllä siskoja sosialismissa, mutta vaelsivat maantieteellisesti ja yhteiskunnallisesti niin kaukana toisistaan, että on kerrassaan väkinäistä pakottaa heidät samaan tutkimukseen.

Tuomioja on arkistotyössä yrittänyt häikäilemättä hyödyntää ulkoministeriyttään. Edes Venäjän presidentin ja Englannin ulkoministerin apu ei kuitenkaan avannut kaikkia kansioita. Silti lähdepohja on varsin laaja.

Wuolijoesta syntyy vivahteikas kuva, joka on samalla kuitenkin kutkuttavasti epäselvä. Monien kaikkein jännittävimpien asioiden tärkeimmäksi tietolähteeksi jää viime kädessä sittenkin vain Wuolijoen oma kertomus.

Tuomiojan lähdekritiikki on armotonta. Hän saa isoäitinsä niin monta kertaa kiinni satuilusta ja höpöttämisestä, että oikeastaan kaikkea Wuolijoen kertomaa kannattaa ensi sijassa epäillä. Tämän kaiken takia Tuomiojan kirja on todella haastavaa, mutta myös viihdyttävää luettavaa.

Tuomioja paljastaa isoäidistään uuden piirteen. Tämä kolmen vartin kommunisti, kovan luokan kapitalisti ja dynaaminen dramaatikko oli myös lemmenkipeä romantikko.

Hänellä oli tai hän antoi ymmärtää kokeneensa kiihkeitä romansseja elämänsä kaikissa vaiheissa, koulutytöstä matroonaksi. Hänen intelligenssinsä ja karismansa on täytynyt olla mykistävää.

Jo myöhäispuberteetissa hän hurmasi koulunsa rehtorin, josta tuli myöhemmin Viron kansallismielisten liberaalien johtaja, demokratian lipunkantaja, ministeri ja professori. Fyysisestä etäisyydestä huolimatta lämpimät tunteet jatkuivat kunnes neuvostoterrori tuhosi vapaan virolaisuuden ikoniksi kasvaneen miehen.

Wuolijoella oli kiihkeä ja pitkäaikainen suhde Neuvostoliiton poliittisten poliisiorganisaatioiden nousevaan tähteen, joka tuhoutui Stalinin puhdistuksiin. Hän oli vähällä lähteä kalifornialaisen upporikkaan liikekumppaninsa rakastajattareksi. Pian sen jälkeen Wuolijoki oli jo avioitumaisillaan brittiläisen meriupseerin kanssa.

Kypsässä keski-iässä hän vielä haaveili opiskeluaikaisen romanssin elvyttämisestä suomalaiseen, joka sillä välillä oli ehtinyt olla professori, rehtori, kansleri ja vähän aikaa pääministerikin.

Wuolijoen yhteydet jatkosodan kuuluisimpaan neuvostovakoojaan

Kerttu Nuortevaan on sota-ajan kiehtovimpiin kuuluva tosilegenda. Yhteydenpito viholliseen on laiton ja vakava asia, vaikka Wuolijoen tapauksessa siinä oli farssinkin piirteitä.

Paljon Nuorteva-episodia järkyttävämmältä tuntuu kirjallisesti dokumentoimaton, mutta silti melko luotettavalta vaikuttava väite, että Wuolijoki olisi talvisodan aikana välittänyt Neuvostoliittoon tietoja valtion virastojen ja ilmatorjunnan tuliasemien sijainnista Helsingissä.

Vehkeillessään Nuortevan kanssa Wuolijoki riskeerasi välittömästi vain oman henkensä.

Jos hän todella osoitti pommitusmaaleja viholliselle, hän saattoi kuolemanvaaraan satoja ja ehkä tuhansia ihmisiä.

Maanpetos ei ole vain juridiikkaa ja politiikkaa, sillä on myös moraalinen ja eettinen ulottuvuus.

Jukka Tarkka

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi