Unelma siitä ettei olisikaan mies

Jarkko Tontti lörpöttelee laveasti vahvemman sukupuolen heikkouksista.

Tässäpä korskea projekti. Toisessa runokokoelmassaan Jacasser Jarkko Tontti maalaa länsimaisen miehen mielenmaisemaa historian saatossa Rooman valtakunnasta tähän päivään ja eri ikävaiheissa syntymästä kuolemaan. Lopputulos ei ole hullumpi.

Myös miehenä olemisen tapojen koko skaala on käytössä. Todetaan, että "miesten välinen ystävyys ei ole vaikeaa, ei, / se on mahdotonta, kuin autojen välinen veljeys", ja vain pari riviä myöhemmin kysytään, "voisiko sankarten välillä olla muuta kuin kilpaa, / voisiko olla rakkautta".

Perusmallina on rooliruno yksikön kolmannessa persoonassa. Jo Tontin esikoinen, Jäntin palkinnon saanut runokokoelma Vuosikirja (2006) esitteli itseironisesti nimetyn poeettisen jokapaikanhöylän, Jacasser D'hontin. Jacasser tarkoittaa ranskaksi lörpöttelyä, selitetään uudessa kokoelmassa. Myös englannin sana jackass eli pölkkypää on syytä muistaa ironisen nimen taustalla.

Jacasserin eri elämänvaiheet jakavat teoksen osiin. Tästä huolimatta miekkosen roolit vaihtuvat niin tiuhaan, että lukijalla on täysi työ pysytellä mukana hurjalla matkalla. Kuin Virginia Woolfin Orlando, Jacasser läpäisee vuosisadat missä milloinkin: keisarin opettajana Roomassa, piispana 1600-luvun Tartossa, tulkkina Hämeen linnaa rakennettaessa.

Toisin kuin Orlandon Jacasserin sukupuolesta ei ole epäilystäkään. Tämä on tarina tuntevasta, tarkkailevasta miehestä. Satunnaista machoilua siivittää reilu annos ironiaa. Uho on tasoa "viimeinen suodatinpaperi repeää kun kahvittaa julmimmin".

Välillä miehen rooli käy ahtaaksi, ja silloin ei naurata. Woolfista puheen ollen, myös Jacasser kaipaa omaa huonetta. Tarvitaan "avaruus jossa tappamisen tunteet jalostetaan, unelma siitä ettei olisikaan mies."

Poika, isä, rakastaja: eri rooleista syntyy joukko intiimejä oivalluksia. Poika-Jacasser tuumii isästään, että "se joka lastaan rakastaa pistää sen sisään siemenen, nystyrän joka hiertää kuin pieni kivi vaeltajan jalkineessa". Vanha Jacasser katuu nuoruuden pelkuruuttaan: "Nyt sen kaiken ehtisi, -si ja -si." Kieli välittää kokemukset osuvasti.

Kokoelman päättää laaja, lapsuuden tunnelmissa haikeasti ajelehtiva runo "Silloin minä jäin yksin". Minämuotoisena se tuo kuvaan uudenlaista henkilökohtaisuutta. On kuin yllättäen löytäisi itsensä Eeva-Liisa Mannerin Lapsuuden hämärästä -runoelman huoneista. "Näin itseni ensimmäisen luokan kuvassa / hymyilevänä vielä / hymyilevänä / niin kuin kuusivuotias hymyilee / / tyhmä".

Viimeistä runoa lukiessa tuntuu, että johan se lörpöttely riittikin. Roolirunojen lukeminen käy pidemmän päälle uuvuttavaksi, kun alati muuttuvan hahmon ympärille ei pääse rakentumaan varsinaista tarinaa. Itseironia väljähtää helposti kiusalliseksi anteeksipyytelyksi. Siihen Tontilla ei suvereenina kielenkäyttäjänä ole mitään syytä.

Jacasser on tehnyt miehen työn, ja nyt sekä hän että lukija ovat ansainneet levon. Viimeinen runo antaa aavistuksen intiimimmästä ja lyyrisemmästä Tontista. Toivottavasti runoilija jatkaa rohkeasti tähän suuntaan.

Kirjoittaja opiskelee yleistä kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi