Unissakävelijä ja hänen yleisönsä

Panu Rajalan elämäkertateos vie syvälle Waltarin sisäiseen maailmaan

Orvieton Grand Hotel Realessa sattuu lokakussa 1954 kymmenen jälkeen illalla kiusallinen, mutta lopulta harmiton välikohtaus.

Hotellin suomalainen vieras on kaupungilta palattuaan nauttinut pari konjakkia ja vetäytynyt aikaisin yöpuulle. Baarissa valvovat viimeiset asiakkaat näkevät pian sen jälkeen portaita juhlavasti alas astelevan ilkialastoman miehen.

Emäntä kiirehtii ohjaamaan unissakävelijän takaisin.

"Hän ei vastustellut, hänen silmänsä olivat auki ja hän hymyili jotenkin ylimaallisen onnellista hymyä", rouva Lia Prosperini muisteli puoli vuosisataa myöhemmin Panu Rajalalle.

Rajala osasi kertoa silloiselle silminnäkijälle mahdollisen syyn kuuluisan vieraan käytökseen. Mika Waltari tutki Orvietosta käsin Italian etruskikaupunkeja, -museoita ja -hautoja. Turms kuolemattomassa nimihenkilö esittäytyy jumalallisena lukumona kansalleen alastomana.

Panu Rajalan Waltari-elämäkerrassaan Unio mysticassa kertoma tapaus kuvaa Mika Waltarin (1908-1979) keskittymisen ja eläytymisen pelottavaa ehdottomuutta - ja hänen elämäkerturinsa kunnioittavan mutkatonta, joskus waltarimaisen ilkikuristakin suhtautumista kohteeseensa.

Paljaaksi Rajala Waltarin ainakin riisuu, niinkuin nettikeskusteluissa oli etukäteen pelättykin. Tavallaan hän tekee sen, mitä kirjailijan ei annettu säädyllisessä WSOY:ssä tehdä - kustantaja poisti liian omakohtaisia tunnustuksia Waltarin teoksista.

Onkohan Suomen elämäkertakirjallisuudessa sitten Erik Tawaststjernan viisiosaisen Sibelius-elämäkerran nähty yhtä syvälle taiteilijan sisäiseen maailmaan ja luomisprosessiin? Rajalan apuna on ollut aiemmin julkaistua haastattelumateriaalia ja luovuustutkimuksia, mutta myös hyvinkin Sibeliuksen päiväkirjoihin rinnastettava Waltarin kirjeenvaihto "setä" Jalo Sihtolan, mesenaattinsa ja rippi-isänsä kanssa.

Melkoinen tiiliskivi Unio mysticastakin tuli, Waltarin historiallisten romaanien mittaa. Kun kriitikot eivät niistä enää uutta moitittavaa keksineet, he valittivat, että niiden lukeminen vie viikkokausia.

Kohtauksessa Orvietossa on kuvannollisesti läsnä myös Waltarin yleisö.

Rajala on paljon vaivaa nähden selvittänyt Waltarin teosten vastaanoton vaiheet Suomessa ja maailmalla. Varsinkin kriitikoiden taholta kohtelu oli yleensä kovaa ja useimmiten epäoikeudenmukaista. Henkilökohtaiset ja poliittiset antipatiat vaikuttivat vuosikymmeniä. Waltarin arvon ja tyylinmuutokset oivalsi usein ensimmäisenä V. A. Koskenniemi. Arkkikonservatiivin tuki ei ehkä aina ollut tervetullutta.

Transsissa kävelevä kirjailija on kuin elämäkerran nimen ruumiillistuma. Unio mystica, mystinen yhteys, jumalyhteys oli ainakin Waltarin suurten historiallisten romaanien kummina, miten sen itse kukin uskonsa ja katsomustensa mukaan tulkitseekin.

Waltarille jumalyhteys oli samaan aikaan luomisen metodi ja monien teosten keskeinen filosofinen viesti. Mitä muuta olisi monien Waltarin henkilöiden etsimä illuusio kuin yhteyttä johonkin ihmistä suurempaan, vaikka vain mystifioituun "nykyaikaan".

Rajala on onnistunut vaativassa tehtävässään. Hän kokoaa varmalla otteella ja ahkerasti dokumentoiden kirjailijan elämän palapelin. Hänelle ei aina riitä yhden egypto- tai etruskologin lausunto - elämäkerturilla on takataskussa vielä toinen tohtori ja tämän second opinion.

Rajala kuvaa vivahteisiin eläytyen Waltarin elämän varhaiskypsästä julkkiksesta - helvetin lahjakkaasta, mutta saatanan epämiellyttävästä, kuten Uuno Kailas häntä luonnehti - Suomen kansainvälisesti tunnetuimmaksi kirjailijaksi, jonka pääteoksesta tehtiin aikanaan maailman kallein ja mainostetuin elokuva. Ei ollut Waltarin vika, että lopputulos oli tahattoman koominen.

Välissä on kolmekymmenluku, perheen (ja kahden hengen palveluskunnan) elättäminen sekalaisilla kirjallisilla töillä. Sotaa edeltäviltä vuosilta on Waltariin isketty ja näihin päiviin säilynyt "kokoomuslaisen" viihdekirjailijan kestoleima (hän kirjoitti merkittäviä romaaneja ja novelleja ja inhosi kokoomusta).

Sotavuodet Waltari työskenteli valtion propagandatehtävissä ja sai natsileiman työkomennuksella Saksassa (hän nolasi isännät kieltäymällä natsitervehdyksestä). Unio mystica on, kuten kirjailijaelämäkerran pitääkin, myös vuosisadan kulttuurin läpileikkaus.

Ei ole aivan yhdentekevää sekään, että Rajala on toisen polven norssi, kuten Waltari. Siitä kai vaikutelma, että kirjoittaja on päässyt kohdettaan sinutteluetäisyydelle (niin kuin pääsikin).

Helsingin Normaalilyseon, silloisen poikakoulun arvomaailman - hyvässä ja pahassa - ymmärtäminen on ollut Unio mystican henkistä alkupääomaa. Siitä - ja uskonnollisesta kotitaustasta - osaltaan kumpuaa myös Waltarin elämän ja teosten aina läsnäoleva estoinen naiskuva.

Vai mistä? Freudia harrastava Waltari olisi ehkä tiennyt vastauksen.

Huolella kuvitetusta elämäkerrasta voi huomata, että monet hänen ihastuksistaan olivat vaaleakutrisia, pyöreäposkisia. Aivan kuin äiti Olga.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi