Uskonto saa selityksen mielestä ja evoluutiosta

  Evoluutioteoria ja kognitiotiede voivat yhdessä selittää ihmislajille tyypillistä ajattelua ja käyttäytymistä. Ne mahdollistavat myös uskonnollisen käyttäytymisen yleisten piirteiden ja perusteiden selittämistä. Tämä on Pascal Boyer'n toukokuussa ilmestyneen kirjan Religion Explained perustava idea.

Boyer on ranskalainen antropologi, joka siirtyi viime vuonna Yhdysvaltoihin. Siellä hän on Washington University in St. Louisin kollektiivisen ja yksilöllisen muistin tutkimuksen professori.

Boyerin uusin teos keskittyy popularisoimaan ihmisen kognitiota ja sen evoluutiota koskevaa tutkimusta. Siinä ei selitetä yksittäisten uskontojen oppeja tai kytkentöjä.

Ratkaisu saattaa yllättää, mutta on perusteltu: emme voi ymmärtää uskonnon monia muotoja, ellemme ymmärrä ihmismielen toimintaa.

Boyer korostaa

, että uskonto on varsin kirjava kokoelma erilaisia asioita. Ei ole mitään yhtä tekijää, jolle kaikki uskonto rakentuisi ja jolla se selittyisi.

Uskonnollisten ilmiöiden selittämiseksi ei tarvitse olettaa mitään erityistä ei-järjellistä tekijää. Uskonnolliset ilmiöt selittyvät samoilla luonnollisilla ajattelun mekanismeilla kuin mitkä tahansa arjen ilmiöt.

Vaikka tietyt ihmismielen mekanismit ovat universaalisti samoja, ne voivat silti tuottaa kulttuurisesti vaihtelevia ilmiöitä, aivan kuten yksi ja sama lottoarvontakone voi tuottaa valtavan määrän eri rivejä.

Toisaalta lottokoneella on selvät rajat sille, millaisia yhdistelmiä se voi tuottaa. Niin on ihmismielelläkin.

Hyväskoisinkaan ihminen ei suinkaan usko mitä tahansa. Meille periaatteessa mahdollisten uskomusten määrä on paljon suurempi kuin uskonnoissa tosiasiallisesti tunnettujen.

Vaikka mikään yksittäinen uskomustyyppi ei ehkä esiinnykään jokaisessa kulttuurissa, tietyt teemat kuitenkin toistuvat varsin laajasti.

On siis kyettävä selittämään, miksi kaikista mahdollisista uskomuksista juuri ne valikoituvat suurten joukkojen yhteiseksi kulttuuriseksi pääomaksi, uskonnoiksi.

Uskonnon selityksen

on selitettävä, mikä tekee tietyistä uskomuksista niin tehokkaita mielenkiinnon herättäjiä, että niistä syntyy kulttuuria.

Boyer listaa kolme tärkeää tekijää: leviävän uskomuksen on oltava mieliin painuva, helppo käydä ajatuksina läpi mielessä ja yhteisöelämän kannalta merkityksellinen.

Parhaiten mieleenjääviä ovat ideat, joihin sisältyy jokin tietynlainen arkisten itsestäänselvyyksien loukkaus: esine tai elävä olento, jolla on ihmismäisiä ominaisuuksia, tai persoona, jolta puuttuu ihmispersoonien välttämättömiä piirteitä, kuten biologinen ruumis.

Koska kulttuurisen idean on oltava helposti miellettävissä, se ei saa kuitenkaan olla liian intuition vastainen. Sen yleisten piirteiden on oltava vakiintuneiden odotusten mukaisia: rukoukset kuuleva patsas kuulee siis kuten persoonalliset olennot yleensä. Uskonnollisista uskomuksista on voitava tehdä jokapäiväisen elämän kannalta merkittäviä johtopäätöksiä. Niitä voidaan tehdä esimerkiksi ruumiittomasta hengestä, joka tarkkailee meitä, mutta ei kivestä, joka lakkaa olemasta aina unikeonpäivänä.

Boyer

huomauttaa, että vanhat antropologian kulttuuriteoriat eivät ole kyenneet selittämään, mikä saa ihmisyksilöt toimimaan yhteisön toimivuuden eduksi. Kyky yhteistyöhön on evoluutiossa mieleemme koodautunut mekanismi.

Olemme luonnostamme yhteistyöhakuisia ja siksi taitavia arvioimaan toistemme ajatuksia, tunteita ja motiiveja. Mitä paremmin kykenemme asettumaan toisen asemaan, sitä paremmin kykenemme ennakoimaan toisen käyttäytymistä. Näin saavutamme itsellemme etuja.

Tämä ei tarkoita sitä, että olisimme puhtaasti itsekkäitä. Päinvastoin. Olemme menestyneet lajina osin siksi, että osaamme olla epäitsekkäitä.

Kun kohtaamme uskomuksen intuition vastaisesta olennosta, joka toimii enemmän tai vähemmän ihmisten lailla, uskomus aktivoi välittömsti "sosiaalisen mielen modulin".

Oletamme, että ruumiitonkin persoona omaa persoonan psyykkisiä ominaisuuksia. Siksi teemme siitä automaattisesti samoja johtopäätöksiä kuin ihmispersoonista: se toimii uskomustensa ja halujensa pohjalta, muistaa, tuntee jne.

Uskonto rakentuu näistä johtopäätöksistä. Tälle voitaisiin esittää vastaväite, että eiväthän ihmiset tee tällaisia johtopäätöksiä, elleivät he usko kyseisiin olentoihin.

Boyer'n vastaus on yllättävä: uskomuksen käyttö ei seuraa uskosta, vaan usko käytöstä.

Kohdatessamme jonkin uskomuksen, emme arkiajattelussa ensin ratkaise sen totuutta filosofin lailla. Ennemminkin käytämme uskomusta, mikäli se on käyttökelpoinen; usko idean totuuteen seuraa tästä käytöstä.

Usko Jumalaan

ei arkiajattelussa oikeastaan olekaan muuta kuin "Jumalan" käsitteen käyttämistä. Boyer onnistuu hyvin elegantilla tavalla osoittamaan, miten tiede voi sanoa jotakin tärkeää uskonnosta puolustamatta tai vastustamatta sitä.

Boyer onkin eittämättä yksi viime aikojen omaperäisimpiä ajattelijoita. Hän rikkoo onnistuneesti tieteiden välisiä rajoja ja kyseenalaistaa aiempien sukupolvien itsestäänselvyyksiä.

Ilkka Pyysiäinen

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkija ja uskontotieteen dosentti. tietokirja

Helsingin Sanomat | hs.tiede@sanoma.fi