Uuden runouden äänenmurros

Timo Helle tuo runoihin slapstickin, Timo Harju monivalintatehtävät ja Kristian Blomberg puhekulpat

Uljas, uusi runous pyrkii dekonstruoimaan arkikokemukset ja sijoittamaan abstrahoidun tajunnan jotenkin vinosti ja vastaan haraten perinteiseen käsitemaailmaan, joka antaa elämälle - ja myös runoudelle - liian ahtaat raamit. Se haluaa lähestyä esteettistä saturaatiopistettä, jossa runous kirjoittautuu väkisinkin uusiksi, toisin.

Ajatus tulee auttamatta mieleen, kun lukee Kristian Blombergin (s. 1975), Tuukka Terhon (s. 1984), Teemu Helteen (s. 1982), Timo Harjun (s. 1980) ja Ville Luoma-ahon (s. 1984) kokeellista ilmaisua ja kosketuspintaa luotaavia esikoiskokoelmia. Nämä käsiterunoilijat etsivät usein sellaista kirjallista, kulttuurista tai visuaalista rajapintaa, jossa seka-aineksinen materiaali risteilee myös typografisesti jäsenneltynä sisältönä.

Pisimmälle typografisen kikkailun vie Kristian Bolmberg, joka yhdistää Puhekuplissa sarjakuvat, yliviivaukset, tietolaatikot, piirroskuvat, puhekuplat ja ohjainmerkit makaaberia poljentoa hakeviin säkeisiin, jotka puolestaan hakevat itseään.

Näin syntyy esimerkiksi lähes lukukelvoton runokuva Kielisuudelma. On vaikea suhtautua kovin innostuneesti kokeilijaan, joka viljelee sellaisia suuhun mahtumattomia sanakonglomeraatteja kuten "kuivausrumpusilmäinen runkkari" tai "hampaittesi popcorn huulten kulhossa".

Edes huonon maun ylistys ei nosta näitä säkeitä suosta. Isompi ongelma on se, että kokoelman sisäänpäin kääntynyt mieli tai oikeammin mielen puute purkautuu masturbaattiseen monologiin, josta lukijan on vaikea saada otetta.

Teemu Helle pysyttelee päällisin puolin likemmällä runouden kaanonia kuin Blomberg. Tehokeinot ovat kuitenkin samantyyppiset, häly on vain pienempi. Hän kirjoittaa esikoiskokoelmansa sorta valan avaussikermässä: "niin, että vain sanoja ja niin, että vain / niin / kummallista sanoin :/ uin anottu." Oivaltavaa? Tuskin.

Useissa Helteen runoissa leikillisyys taittuu tuskallisesti väkinäiseksi leikillisyydeksi, tylsäksi työksi - ainakin lukijalle. "Ulub ulub, tsirp tsirp / näin sait nimeksesi ulub / Mimosa Mimesis / on hullua kirjoittaa / hullusta päästä pullon suusta henki- / torven soittoa."

Kyllä on hauskaa. Lipstickistä slapstickiin.

Esikoiskokoelmien laajasta kirjosta kertoo se, että Tuukka Terho ja Ville Luoma-aho eivät riko ehdoin tahdoin rajoja - Luoma-aho jopa sujahtaa hyvinkin proosarunouden muottiin.

Terhon ja Luoma-ahon kokoelmien ongelmana on niiden epätasaisuus ja ilmaisun jonkinmoinen epäkeskoisuus. Omaperäisyyden tavoittelu johtaa liian usein vain hämärään ilmaisuun. "sylki kuvastuu ensin horisontiksi / sitten epävarmaksi verkoksi jonka on punonut / hämyinen häkinheiluttaja", Terho kirjoittaa kokoelmassa Huulilla, nolo tuul i.

Luoma-aho taas kirjoittaa runoutta uusiksi samarakeistamalla runojensa muodon, jolloin kaikki sanat ja säkeet muuttuvat ikään kuin samanarvoisiksi. Tämä ratkaisu ei kestä kovin montaa tyylivirhettä. "Tiedämme hänen hukkuneen veteen muodostuneiden renkaiden vuoksi."

Ei kovin runollista. Vuoksi menee toisesta korvasta sisään ja luode tulee toisesta ulos.

Timo Harju tuo uuden runouden palettiin tarinallisissa runokuvaelmissaan vielä monivalintatehtävät ja vanhainkodin laulutuokion nuotinnokset.

Tuntuukin siltä, että parin vahvan vuoden jälkeen uudella runoudella on nyt meneillään äänenmurros.

Sinänsä on virkistävää, että Blomberg, Terho, Helle, Harju ja Luoma-aho rikkovat perinteisen lukuhorisontin, mutta ratkaisu imaisee lukijan kummalliseen tyhjiöön, jossa pintaväreilystä huolimatta juuri mikään ei liiku kunnolla. Toki kokoelmiin mahtuu muutamia aidostikin oivaltavia säkeitä.

Ongelmallista on, että runojen minä käy useissa näissä esikoiskokoelmissa lähes yksinomaan luuppiutuvaa monologia itsensä kanssa. Tällöin merkityksellinen kommunikaatio olisi ylipäänsä mahdollista vain siinä tapauksessa, että olisi olemassa joku samanlainen kuin puhuja, joka on kuitenkin samalla riittävän erilainen kuin puhuja.

Näin käy valitettavan harvoin näissä kokoelmissa, koska monologi jää lähinnä hermeettiseksi varjonyrkkeilyksi, jossa tekijä haastaa ja tyrmää vain itsensä.

Jos sylkee vastatuuleen, ei kannata jäädä niille sijoille vartoilemaan.

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto vuoden parhaalle suomenkieliselle esikoisteokselle jaetaan 18. marraskuuta. Korkeintaan kaksitoista ehdokasta nimetään lokakuun lopussa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi