Väkivalta oli harkittu askel Meinhofille

Valtiovallan umpimielisyys ja sattuma tekivät Ulrike Meinhofista ihaillun terroristin
Suomalaisen Katriina Lehdon elämäkerta pyrkii kokonaiskuvaan kiistellystä hahmosta

 Terrorismi on paha, paha, paha ja paha.

Kun mitä tahansa asiaa toistelee riittävän pitkään, siitä katoavat vivahteet.

Saksalaisen Baader-Meinhof-terroristiryhmän aivoilla Ulrike Meinhofilla on kiistatta verta käsissään. Myös Punaisena armeijakuntana RAF:na tunnettu järjestö tappoi ja sieppasi 1970-luvulla kymmeniä saksalaisia vaikuttajia, ryösti pankkeja ja teki tuhotöitä.

Silti Ulrike Meinhofilla on myös toinen puoli: Hänestä tuli terroristi vasta 36-vuotiaana kahden lapsen yksinhuoltajaäitinä, joka oli luonut uran ihailtuna toimittajana ja intellektuellina.

Maanantaina julkaistiin Katriina Lehdon kirjoittama Ulrike Meinhof - Lähemmäs totuutta, ei todellisuutta -elämäkerta. Lehdon väitöskirjan aineistoon perustuvassa teoksessa käsitellään laajasti Meinhofin väkivallatonta kautta ennen vuotta 1970.

Meinhofin vauhdikas uranousu perustui pitkälti hänen työhönsä vasemmiston epäviralliseksi pää-äänenkannattajaksi nousseen Konkret-lehden pääkirjoitustoimittajana ja pääkirjoittajana. Suosituissa teksteissään Meinhof vastusti ydinasevarustelua ja oli huolissaan kehitysmaiden oloista. Meinhof tuli tunnetuksi myös aktiivisena lasten päiväkotien puolustajana ja edistäjänä.

Meinhofin tie kohti Punaista armeijakuntaa alkoi toki jo 1960-luvun lopulla. Lehdon mukaan Saksan poliittinen ilmapiiri 1960-luvun lopulla ei suosinut oppositiota. Valtiovalta suhtautui kritisoijiinsa lähinnä rähinöitsijöinä, eivätkä vesitykit tai kivien heittely mielenosoituksissa olleet mitenkään harvinaisia.

"Vuoden 1967 opiskelijavallankumouksen jälkeen vastakkainasettelu valtiovallan kanssa kiihtyi. Se oli tällainen noidankehä, jossa molemmat osapuolet ottivat yhä tiukemman kannan", Lehto sanoo.

Meinhofin lopullinen loikka terrorismin puolelle tapahtui toukokuussa 1970. Hän oli organisoinut tuhopoltosta vankilassa istuneen Andreas Baaderin vapautusoperaation. Rauhalliseksi suunniteltu vapautus muuttui veriseksi, kun yksi vapauttajista ampui kirjastonhoitajaa.

Lehdon tulkinnan mukaan Meinhofin tarkoitus ei ollut vetäytyä maan alle, vaan veriseksi muuttunut vapautusoperaatio tempaisi hänet mukaansa osittain sattumalta. Lopullinen niitti tuli, kun Meinhof etsintäkuulutettiin paria päivää myöhemmin.

"Etsintäkuulutuksella virkavalta yritti panna pisteen toiminnalle, mutta se menikin toisin. Meinhof ja Baader päättivät perustaa RAF:n. Etsintäkuulutus ei ratkaissut mitään, konflikti vain paheni."

Lehto sanoo, että Meinhofin aikaisemman elämän näkökulmasta hänen toimintansa oli loogista.

Hän pyrki omiin päämääriinsä, ja kyse oli harkitusta poliittisesta voimankäytöstä.

Saksassa rauhanomaisen intellektuellin aseistautuminen oli skandaali ja kansakuntaa jakanut tapahtuma. Meinhofin tekoja on selitetty niin tunteet poistavalla aivokasvaimella kuin alistumisella ryhmän toisen perustajan Andreas Baaderin tahtoon.

"Ne ovat helppoja selityksiä, ja niissä on varmasti osa totta. Mutta ne eivät riitä", sanoo Lehto.

Totta on esimerkiksi se, että Meinhofilla todella oli aivokasvain 1960-luvulla. Kiistaa aiheuttaa se, vaikuttiko kasvain Meinhofiin mitenkään.

"Haluan tuoda esiin myös sen, että kyse oli hänen täysissä järjissään tekemästä päätöksestä. Haluaisin että katsotaan koko hänen elämäänsä, ei vain elämää sen kuuden viimeisen vuoden näkökulmasta."

Lehdon mukaan Saksan 1970-luvun terroria ja sen aiheuttamaa kansakunnan kahtiajakoa voi verrata Suomen 1918 tapahtumiin. Paitsi että Saksassa haavat ovat yhä auki.

"Ei Meinhofin ryhmän toiminta vastaa sitä, mitä me tänä päivänä terrorismilla ymmärrämme. Ei se ollut siviileihin kohdistuvaa sokeaa väkivaltaa, vaan kohteet olivat tarkkaan valittuja yhteiskunnallisia instituutioita tai henkilöitä."

Kahtiajakautuminen on ymmärrettävää myös Suomen näkökulmasta.

Etenkin monille nuorille ja taiteilijoille Meinhof kumppaneineen oli 1970-luvulla myyttinen hahmo. Anja Snellman, Tommy Tabermann ja Pentti Linkola ovat kertoneet olleensa vaikuttuneita Meinhofista.

Kansanedustaja-runoilija Tabermann kirjoitti 1970-luvulla runon RAF:n jäsenten huonoista vankilaoloista.

"Eristäminen vankilaan oli hyvin kuuma kysymys siihen aikaan", Tabermann muistelee.

Hän pitää Meinhofia ja tämän kumppaneita traagisina hahmoina, joiden tempauksia seurattiin Suomessa samaan tapaan kuin Bonnieta ja Clydeä.

"Eiväthän ne varsinaisia esikuvia olleet. Baaderiin ja Meinhofiin tiivistyi se, kuinka 1970-luvulla saattoi nopeasti käydä niin, että joku kantaa tänään rauhanmerkkiä ja tarttuu huomenna kivääriin."

Katriina Lehto ei ihmettele, että Meinhofista on tullut etenkin nuoriin vetoava cheguevaramainen hahmo.

"Nuoriin vetoavat ihmiset, jotka ovat voimakkaita, joilla on karismaa ja jotka kuolevat nuorena. Se vetoaa, että ehtii ajatella mikä on oikein ja ehtii toimia omien aatteidensa puolesta. Se ei aikuisten arkipäivässä onnistu."

"Meinhof ei tehnyt lehmänkauppoja. Se oli myös se, mihin hän tuhoutui. Se on surullista."

Katriina Lehto: Ulrike Meinhof - Lähemmäs totuutta, ei todellisuutta. Ajatus. 352 s. 35 e.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi