V.A. Koskenniemi siirtyy lopullisesti historiaan

Martti Häikiön valtava elämä- kerta tyytyy kuvaamaan menneisyyttä sellaisena kuin se oli.

Martti Häikiön elämäkerta ensimmäisen tasavallan runoruhtinaasta V.A. Koskenniemestä on aineistoltaan valtava ja hyvin hallittu kokonaisuus.

Hän on päässyt käsiksi suljettuihin lähteisiin, kuten Koskenniemen ja hänen parhaiden ystäviensä Edwin Linkomiehen ja Eino E. Suolahden avomieliseen kirjeenvaihtoon.

Kahdelle luotetulle miehelle kirjoitetut 300 tunnustuksellista kirjettä heijastavat yhdessä muiden kirjeiden kanssa Koskenniemen ajatuksia ja tunnelmia jopa päiväkirjaa paremmin, Häikiö toteaa.

Koskenniemen suhde naisiin jää osin aukolliseksi. Olisiko niin, että hänellä ei ollut sukupuolielämää ennen 30 ikävuotta?

Runoilija löysi puolisokseen tasapainoisen, älykkään ja avuliaan työtoverin. Muista rakkauksista intohimoisin oli suhde nuoreen runoilijaan Aila Meriluotoon. Kirjedokumentit ovat olleet Häikiön käytettävissä.

Häikiö suhtautuu Koskenniemeen ymmärtäen, arvostaen ja ihaillen. Vastapainoksi hän lainaa aikalaisten kielteisiä määritelmiä.

Poliittisen vastaleirin mies Raoul Palmgren luonnehti Koskenniemeä "suomettarelaisen jesuiittaperinteen" edustajaksi. Volter Kilpi, työtoveri Turun yliopistossa, seurasi kollegansa vaiheita Lapuan liikkeessä ja sanoi häntä "kansamme pimeimpien veritekojen lietsojaksi".

WSOY:n historian kirjoittaja Kai Häggman arvioi yhtiön hallintoneuvoston jäsentä sanoilla "häikäilemätön opportunisti ja juonittelija".

Häikiö asettuu Koskenniemen puolelle, mutta ei karta epäedullisten yksityiskohtien esittämistä. Tavallaan hän antaa Koskenniemeä kriittisesti arvioivalle lukijalle aseet käteen.

Kirjallisuuspoliitikkona Koskenniemellä oli kourassaan täyskäsi.

Eturivin runoilija oli samalla johtava kriitikko, suurimman kustannusyhtiön johdon jäsen, säätiöiden päättäjä, kirjailijaliiton puheenjohtaja, kirjallisuuden professori, yliopiston rehtori ja viimein akateemikko, kaikkiaan julkisuuden henkilönä kansallinen vaikuttaja.

Nykyään hänen tehtäviinsä tarvittaisiin ainakin kymmenen ihmistä.

Vuoden 1918 jälkeen hänen toimiaan leimasi ensimmäiselle tasavallalle tyypillinen oikeistolaisuus. Häikiö kuvaa sitä vivahteikkaasti, mutta 1930-luvulle päästyä esitykseen tulee puolustusasianajajan äänenpainoja.

Vasemmistorunoilija Katri Vala kirjoitti, että Goethen seppelöimä humanismi oli Koskenniemen julkisivu, jonka takana pesivät pieni ja ahdas kansalliskiihko sekä mainetta ja miekkaa ihannoiva sankari-ihanne.

Hyökkäyksiin Koskenniemi vastasi puhumalla "bolshevistisvoittoisen radikalismin kylvöstä" "juutalais-marxilaiseen kirjalliseen maaperään".

Lapualaisille hän kirjoitti juhlarunon, eikä Mäntsälän kapinan kukistaminen miellyttänyt häntä. Presidentti Ståhlbergin kyyditsijöiden nimet hän sijoitti kommunisminvastaisen kansanliikkeen kunniakkaaseen historiaan.

Hakkapeliittojen muistojuhlassa Koskenniemi ilmoitti, että ei ole mitään keskustaa isänmaallisuuden ja isänmaanpetturuuden välillä.

Parlamentaarisen Suomen ensimmäinen punamultahallitus oli hänelle kauhistus, se kuulemma valjasti haihattelevan vapaamielisyyden Moskovan vankkurien eteen.

Häikiö esittää, että Koskenniemi luotti parlamentaariseen demokratiaan eikä suunnitellut äärioikeistolaista kumousta. Aineisto ei tarjoa väitteelle kovin paljon perusteita.

Hitlerin nousu valtaan oli Koskenniemen mukaan isku koko länsimaisen kulttuurin puolesta uskonnoksi muunnettua marxilaisuutta vastaan.

Maailmansodan jälkeen Koskenniemeä on sanottu usein natsiksi. Häikiö pitää syytöstä vääränä ja siirtää näkökulman Suomen ja Saksan suhteisiin.

Saksa oli edustanut Suomelle Eurooppaa jo pitkään, kunnes erityisesti jääkäriliike vahvisti suomalaisten uskoa Saksaan ainoana liittolaisena hyökkäävää itää vastaan.

Toisen maailmansodan aikana Koskenniemi noudatti Suomen ulkopolitiikan linjaa. Caesarin ja Napoleonin tapaisten voimakkaiden johtajien ihailu kuitenkin sai hänet innostumaan Hitlerin valtakunnasta.

Natsien rotuteorioista ei ollut haittaa, kun Euroopan sydämen sivistyskansa oli löytänyt itsensä. Juutalaisvaino oli "ylimenokauden" ilmiö.

Uuden Euroopan ajatus kajahtaa hänen kirjoittamassaan suomalaisen SS-pataljoonan marssissa: "Maan puolesta armaan me iskumme annamme / ja puolesta Europan, maailman."

Koskenniemestä tuli kansallissosialistien perustaman Euroopan kirjailijaliiton varapuheenjohtaja. Häikiö esittää, että riippumattoman Hans Carossan johtama yhteenliittymä oli eräänlainen viides kolonna kolmannessa valtakunnassa, siis vastarintaliike.

Itse asiassa se oli Goebbelsin kulttuuripolitiikan hanke, jonka avulla Euroopan kirjailijat pyrittiin niveltämään taisteluun bolsevismia ja juutalais-kapitalistista liittoutumaa (Englanti, USA) vastaan.

Kun liiton johtoon valitut humanistit Carossa ja Papini vetäytyivät, Koskenniemi johti puhetta. Hän oli eri leiriä kuin Thomas Mann, jonka mielestä Goebbelsin kirjailijaliitto oli "Quisling-kirjureiden ja kirjallisten yhteistoimintarenkien kokoelma".

Nykykielellä voisi puhua Hitlerin hyödyllisistä idiooteista.

Häikiön Koskenniemi-elämäkerta on historiantutkijan työtä. Se näkyy käsityksessä kirjailijan asemasta: toisaalta kirjailija on riippumaton, toisaalta kirjailija ja valta tarvitsevat toisiaan.

Häikiön kirja on täyteläinen vallankäyttäjän muotokuva. Se kertoo kulttuurin voimahahmosta ensimmäisessä tasavallassa, jossa yliopistomiehet olivat kansakunnan johtajia ja sotilas ylittämätön ihanne.

Koskenniemi oli kuitenkin myös kirjailija ja runoilija, ja siinä seikassa Häikiö on tulkiksi melko tottumaton.

Hän ilmoittaa, että Koskenniemen kynänjälki on kiinnostavampaa ja kestävämpää kuin elämänvaiheet, mutta jättää samalla teosten tulkinnat muille tutkijoille ja Koskenniemelle itselleen.

Kirjailijoiden elämäkerrat eivät kuitenkaan yleensä tyydy vain kuvaamaan menneisyyttä sellaisena kuin se silloin oli vaan myös arvottamaan kohteensa tuotantoa nykyhetken lukijan kannalta.

Häikiö lainaa tuoreita ja usein varsin kriittisiä tulkintoja Koskenniemen kirjoista, mutta ne jäävät luetteloksi jäsentymättä kirjan kokonaisuuteen.

Varhaisimpia kriittisiä lausuntoja Koskenniemestä on maisteri Hellaan repliikki Mika Waltarin 1928 ilmestyneessä romaanissa Suuri illusioni.

Hellas - ilmetty Olavi Paavolainen - ei halua riistää Koskenniemeltä hänen laakeriseppeleitään, mutta "hänen paikkansa on ja täytyy tällä hetkellä olla historiassa".

Häikiö kuvaa jäännöksettä Koskenniemen paikan historiassa ja tekee samalla parhaansa siirtääkseen hänet lopullisesti sinne.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi