Vaimennetun sotahistorian ääniä

Lasten kokemuksiin ei ole aiemmin juuri kiinnitetty huomiota

Kymmenen artikkelin kokoelmassa käsitellään eri näkökulmista talvi- ja jatkosotiin liittyviä ristiriitoja ja tabuja. Ruma sota on osa uutta sotahistorian perinnettä, jossa annetaan ääni valtiomiesten lisäksi - tai sijasta - tavallisille ihmisille ja heidän kokemuksilleen.

Tältä kannalta kirjalla on yhtäläisyyksiä 2006 ilmestyneeseen teokseen Ihminen sodassa (toim. Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki). Teosten kirjoittajina ei ole pelkästään historiantutkijoita vaan myös muita yhteiskuntatieteilijöitä.

Sotahistorian uudelleenjäsentämisessä Ruma sota on astetta radikaalimpi. Ilkka Levän kirjoitus metsäkaartilaisista ja Sari Näreen artikkeli poliittisista vangeista nivoutuvat myös muuhun sotiamme käsittelevään keskusteluun, joka jatkunee lähivuosina.

Keskiössä on pohdinta, kuinka paljon sotien Suomessa loukattiin mm. eri ryhmistä koostuvien vankien ihmisoikeuksia ja ketkä hyväksyivät mahdolliset tai todistetut ihmisoikeusloukkaukset.

Teloitusten lisäksi tutkimusta on tarpeen jatkaa myös vankien muusta kohtelusta.

Kirjan keskeinen teema on sotaideologian ja ihmisten kokemuksen välinen ristiriita. Jenni Kirveen kuvaama propaganda aiheutti närää jopa rintamalla olleiden keskuudessa, koska nämä olivat tekemisissä kalsean sotatodellisuuden kanssa. Vaikka propaganda ei ollut niin mittavaa kuin totalitaarisissa maissa, jätti se jälkensä ihmisten tietoisuuteen ideologisesti ja herätti myös vastareaktioita.

Suomen myöhempi historia vaimensi sodan kokeneiden mahdollisuuksia kertoa menneisyydestä. Tämä teema on esillä useammassakin artikkelissa. Rintamamiehet jäivät sodan jälkeen yksin traumaattisten kokemustensa kanssa.

Rintamakokemusten julmuutta Ville Kivimäki kuvaa monilla esimerkeillä, jotka pitävät puistattavuudessaan lukijan hereillä. Makaaberit sotatapahtumat olivat virikkeinä sotilaiden suulliselle perinteelle, josta muodostui yksi tapa käsitellä vaikeita tapahtumia.

Lastenkin sotakokemukset vaiennettiin usein, eikä sota-ajan lasten kokemia laiminlyöntejä ole riittävästi käsitelty historiantutkimuksessa. Sari Näreen artikkeli tuo esiin äänten monia sävyjä, joissa yhteistä on itsensä mitätöiminen.

Nälkää ja ravinnon niukkuutta käsitellessään Jussi Turtiainen kuvaa koskettavimmin juuri lasten kokeman nälän merkitystä heidän myöhemmälle kehitykselleen. Psykologinen tietämys lapsuudesta on 1940-luvun jälkeen kasvanut huimasti.

On hämmästyttävää, että sotalasten kokemusten tutkiminen on Suomessa melko tuoretta. Heidän elämässään sodan psykohistoriallinen jälki on pisin ja eräissä tapauksissa vähintään yhtä traumaattinen kuin rintamalla olleilla.

On hyvä muistaa, että rintamakokemusta saaneet nuoret vapaaehtoissotilaat luokitellaan nykykäsitysten mukaan lapsisotilaiksi.

Sodan tabuja kirjassa ovat sukupuolikäyttäytyminen, seksuaalinen väkivalta ja päihteet.

Sodan vaikutus sukupuolikäyttäytymiseen on niin vaativa aihe, ettei sitä yhdessä artikkelissa voida kovin kattavasti käsitellä, vaikka Sari Näre kirjoittaakin moniulotteisesti.

Huumausaineiden rintamakäytön dokumentointi ajalta, jolloin huumeet saatettiin rinnastaa asperiiniin, on Atte Oksasen artikkelissa merkittävää. Alkoholiongelmien todellisuus on ollut kansallisesti tiedostetumpi kysymys.

Jotakin sotiemme käsittelemisen vaikeudesta kertoo se, että kunnon tutkimuksia tavallisten aikalaisten sotakokemuksista alkaa vasta ilmestyä.

Sodan kokeneet ihmiset ovat eläkeiässä ja rintamalla toimineet yli 80-vuotiaita, joten todistusten keräämisen viime hetket ovat käsillä. Ruma sota ei jumiudu yksipuolisuuteen, vaikka kirjoittajien näkemykset eivät välttämättä saa yksituumaista tukea kaikilta tutkijoilta. Kirja on ansainnut paikkansa Tieto-Finlandia-ehdokkaana, sillä se käsittelee perusteellisesti sotiemme vaikeita kysymyksiä, joiden jatkotutkimusta vielä tarvitaan.

Tutkimusta on tarpeen jatkaa myös vankien muusta kohtelusta."

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi