Vainoaja velloo jalkovälissä

Helena Sinervon toinen romaani on rohkea mutta kovin ristiriitainen ja jää lopulta tyhjäksi

Luettuani Helena Sinervon uusimman kirjan päällimmäisenä on ajatus: ainakaan Sinervo ei pelkää. Pehmopornon, yhteiskuntakritiikin ja parodian yhdistäminen ei ole ihan yksinkertainen tehtävä. Tykistönkadun päiväperho kuvaa liioitellen ja vinosti kaksoiselämää elävää naista, sukupuolielimensä orjuuttamaa elämäntaiteilijaa. Kirjan päähenkilö Mette, töölöläisrouva, on jättänyt tutkijanuran yliopistolla ja ryhtynyt toteuttamaan "Ikuisuusprojektia". Kyseessä on taide-hanke, jossa hän pyrkii yhdistämään himon, inhon ja kauhun.

Projektin toteutus koostuu seksitapaamisista tuntemattomien miesten kanssa vaihtelevissa paikoissa. Treffit sovitaan netissä. Omien sanojensa mukaan Mette haluaa tulla naiduksi ja alistua. Tällä tavoin hän arvelee tekevänsä elämästään taideteoksen, joka nostaa "kelvottomuuden alttarille".

Mette on naimisissa läpikotaisin moitteettoman virkamiehen, Eeron, kanssa. Hän on vaimonsa mielestä "hellämielinen tomppeli", jonka "sex appeal on muumipeikon luokkaa".

Metten ja Eeron lisäksi kirjassa ovat äänessä pariskunnan siivo murrosikäinen tytär Petra, opiskelijapoika Otto, joka panee Metteä päivisin Kalliossa sekä Petran luokkatoveri Emma. Emma videokuvaa dementin isoäitinsä kanssa vastapäisen kerrostalon ikkunasta Oton ja Metten sessioita ja vihkii Petran tämän äidin salaisuuksiin.

Kirjassa on aineksia moneen lähtöön. Se sisältää niin pehmopornoa, psykoanalyysiä, taideteoriaa, vanhustenhoitoa, naistenlehtiainesta, metafiktiivisyyttä, akateemista jargonia, eurooppalaista taideromaania kuin ranskalaista filosofiaa ja kirjallisuusteoriaakin. Päähenkilö on - kuten kirjan nimikin antaa ymmärtää - eräänlainen suomalainen "belle du jour".

No, onhan näitä tehty ennenkin, epämääräisen kalseita naisen "himon" ja "fantasioiden" kuvauksia. Mieleen tulee esimerkiksi 2000-luvun alkupuolella ilmestynyt ranskalaisen Catherine Milletin romaani Catherine M:n seksuaalielämä.

Kiinnostavia nämä kirjat ovat lähinnä vain siinä, miten ne onnistuvat kuvaamaan seksuaalista halua aina yhtä himottomasti. Ne ovat yhtä hekumallisia kuin sienikirjat ja kuvaavat miesten ja naisten sukuelinten fysionomiaa samalla yksityiskohtaisella täsmällisyydellä. Sieniä ja peniksiä tarkastellaan, lajitellaan ja luokitellaan yhtälailla koon ja muodon, värin ja kiinteyden perusteella.

Myös Sinervon romaani kuvaa himoa ja häpeää tavalla, jossa ei ole häivähdystäkään himoa tai häpeää, ulkokohtaisesti ja selittäen. Kirjan päähenkilön projekti tuntuu ennemminkin paheellisuudella koketeeraamiselta, ja kuvotus ja inho ovat vain sanoja vailla sisältöä tai tunnetta.

Kuvotuksen tulee johtaa katarsikseen, Mette pohtii, mutta kun anonyymi panokaveri päättää kesken aktin pissata Metten päälle, kuvotuksesta seuraakin vain kuvotus. Minulle lukijana Metten kuvotuksesta puolestaan seuraa enimmikseen vain kiusaantunut pitkästyneisyys.

Metten parodisesti kuvatun elämän rinnalla romaanissa kulkee parodinen kertomus suuresta eurooppalaisesta kirjailijasta, Liliane Schubaldista. - Muunnos sanasta suupaltti? Vai parodia, joka viittaa saksalaiseen kirjailijaan W.G. Sebaldiin?

Nobel-kestoehdokas Schubald on teettänyt itselleen lukuisia kauneusleikkauksia ja hänet on pumpattu täyteen silikonia. Hän rakastuu nuoreen jalkapalloilijaan ja tekee lopulta itsemurhan repimällä irti rintaimplanttinsa. Hänen taideprojektinsa ytimessä on oman lihan veistäminen.

Sinervo mahduttaa kirjaansa myös metatason, jonka teemana on peilaaminen, toistaminen ja matkiminen. Kirjailija Schubald on nimittäin Metten suuri idoli. Hänen omaelämäkerrallinen teoksensa Rouva M:n suhteettomuus on Metten Raamattu ja tämän tavoitteleman "eksistenssin estetiikan" esikuva.

Liliane Schubaldin ja Metten tarinoilla on parodiset kiinnekohtansa. Esimerkiksi Metten äiti, psykoanalyytikko Raakel Vainonsuu on suomalainen toisinto Lilianen äidistä, Rakel Wein-Schubaldista, joka puolestaan on ollut Freudin oppilas.

Romaanin naiset ja miehet ovat vahvasti liioiteltuja ja osin irvokkaita, eräänlaisia irvisteleviä paperinukkeja.

Toimivissa parodioissa kirjailija näyttää paisuttelun avulla jotain yleispätevää, jotain sellaista minkä lukija pystyy tunnistamaan itsessään tai ympäristössään. Tälle tasolle Sinervon parodia ei kuitenkaan nouse. Tykistönkadun päiväperho on teennäinen ja ulkokohtainen. Se on ikään kuin hauska, ikään kuin uskallettu, parodinen, krouvi, inhottava, groteski, kepeä ja kriittinen. Se on läpikotaisin kvasi, näennäinen kaikilla tasoilla, joihin se ryhtyy.

Sinervon teos on parodia, joka ei toimi. Se ei ole erityisen huvittava eikä oikein kriittinenkään.

Tavoiteltu groteski, liioiteltu sävy, pelaa vain paikoitellen. Yhtä epäyhtenäinen kuin romaanin sisältämä aines on sen kieli, joka on viritetty kahdelle taajuudelle: se on joko hyvin matalaa tai hyvin korkeaa. Toisaalta puhutaan löyhkästä, kusesta, jortikasta ja pillusta, toisaalta siteerataan henkilöiden ajatuksia seuraavankaltaisella kielellä:

"Kaikkialla ympärillään Mette havaitsi inhon ja kätketyn himokkuuden groteskia ambivalenssia".

Tai: "Syvällä sisimmässään Otto tunsi olevansa esimoderni ihminen, joka saattoi muiden mielestä vaikuttaa julmalta mutta joka itse asiassa kuului vain eri aikaan, ei tähän eufemismeilla kuorrutettuun jälkimoderniin kapitalismiin."

Lopputulos on kuin juoksettunut kastike, ainekset hylkivät toisiaan.

Kirjailijan rohkeus on hieno asia, mutta se ei riitä. Luettuani Tykistönkadun päiväperhon loppuun, olen edelleen vailla vastausta kysymykseen, miksi se on kirjoitettu.

Jos sen tarkoitus on kuvata naisen halua, se on banaali. Jos se taas pyrkii nauramaan ihmisten eläimellisyydelle, se on liian teennäinen ja kulttuurilla kuorrutettu. Jos on niin, että kirja yrittää parodioida eurooppalaisia filosofisia tai psykoanalyyttisiä suuntauksia tai taidepornoa, sen parodian kohde ei ole kovin kiinnostava.

Tyhjyyden kuvauksenakin se on tyhjä.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi