Valkoinen valhe satuttaa enemmän kuin ikävä totuus Juha Seppälä ei lankea lohdutteluun

Logo: KIRJAT

Hillityn, hallitun ja karun proosan tekijänä tunnettu Juha Seppälä löi ällikällä vuosi sitten. Räävittömien tekstien kokoelma Super Market pani halvalla niin kirjallisuuttamme, sen tulkitsijoita kuin sen tekijöitäkin, kutakin tahoa ansionsa mukaan.

Tämän syksyn pienoisromaani Luru on paljolti paluuta Super Marketia edeltäneiden teosten totisuuteen. Äidin ja pojan sirpaleisiin pirstottu tarina riisuu illuusiot ihmisen mahdollisuuksista: niitä ei ole.

Äiti ja poika asuvat samaa taloa, mutta elävät eri todellisuutta. He ovat yhdessä, mutta eivät kohtaa.

Äitiä tutumpi pojalle on naapurin Luruksi kutsuttu kissa, jonka silmien takana hän näkee tyhjyyden. Peilin edessä pojasta tuntuu samalta, kun hän katsoo omiin silmiinsä.

Lääkkeiden avulla mahdollisimman paljon nukkuva ja siten poissa pysyttelevä poika luisuu yhä syvemmälle yksityisyyteensä. Pojan maton äiti pelastaa koskesta, mutta sen haltijan hyväksi hän ei voi tehdä mitään.

Kun poika päätyy mielisairaalaan, äidin rakkauden osoitus on mansikkajogurtti. Muuta hän ei osaa antaa eikä poika ottaa.

Moraalittomuus

Lurussa ei kysellä, miksi pojan mieli järkkyy. Hän on mitä on. Isättömyys ja muut selitykset eivät kelpaa.

Ihminen syntyy jonkinlaiseksi ja on sitten lopun ikäänsä sellainen, Seppälä tuntuu sanovan. Se on lohduton näkemys. Lohduttelijan vikaa Seppälässä ei ole koskaan ollut.

Ymmärtääkseni Luru kiertyykin juuri lohduttelun paljastamiseen yksilössä ja yhteisössä. Perusteettomien kuvitelmien elättäminen - vaikkapa Lurun tapaan onnellisesta yhteisyydestä - on valetta, itsepetosta.

Valheesta herääminen satuttaa vielä enemmän kuin lohduttomuuden hyväksyminen. Siksi hoitohenkilökunnan tapa kylvää optimismia lähenee moraalittomuutta, vaikka he tarkoittavat hyvää. Tapahtuuhan ihmeitäkin.

Sen sijaan omaisen usko ihmeeseen selviää kirjassa vähemmällä, koska ilman toivoa on vaikea elää.

On kokonaan toinen asia, että toivo ilmenee onttoina ilmaisuina ja avuttomina eleinä. Luru osoittaa ne vääjäämättä.

Peruskallio

Seppälän tyylitaju on kuin peruskallio, hän riisuu lauseestaan kaiken joutavan. Samalla karsiutuu kenties jotain myös ihmisen ja maailman äänien kaaoksesta. Tietenkään kirjaa ei voi moittia siitä mitä se ei ole.

Luru toimii rajoissaan täydellisesti, kuten Seppälän tekstit aina. Silti olen hienoisen pettynyt, sillä Super Market kylvi odotuksen, että Seppälä jatkaisi arvaamattomuuksien tiellä. Luru ei ihmeemmin muuta hänen kirjailijakuvaansa.

Mutta odotuksetkin ovat lukijan ominaisuuksia, eivät kirjan.

ANTTI MAJANDER

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi