Valoa Valentin Vaalan filmeihin

Ensimmäinen teos Suomi-Filmin perusprofessionaalista ilmestyy vasta nyt, mutta tasokkaana

Yksinkertaisesti Valentin Vaalaksi nimetty tukeva kirjoituskokoelma on todellakin vasta ensimmäinen kirja kyseisestä elokuvaohjaajasta ja tähtientekijästä.

Elokuva-arkiston johtajan Matti Lukkarilan sekä kahden uutteran tutkijan Kimmo Laineen ja Juha Seitajärven toimittama Valentin Vaala noudattaa arkiston kahden vuoden takaisessa Tulio - Levottoman veren antologia -teoksessa toimivaksi havaittua rakennetta.

Toistakymmentä tutkijaa ja tuntijaa kirjoittaa Valentin Vaalasta, ja taitajan omana todistuksena filminäkemyksistään on mukana aikakauslehdessä 1960-luvulla ilmestynyt henkilökuvasarja.

Venäläistaustainen Vaala (Ivanoff, 1909-76) toi 1920-luvulta alkaen Suomeen monet tuulahdukset ja muun muassa yhdisti Tauno Palon ja Ansa Ikosen kemiat kaikkien aikojen elokuvapariksi.

Niinpä tyylikkään Ernst Lubitschin nimeen vannoneen Valentin Vaalan kaikkiaan 44 pitkässä filmissä on mistä ammentaa vaihtelevia esseenäkökulmia.

Mahdollisuuksia on lievään hajanaisuuteen saakka - kokonaiskuvan omaista tekstiä soisi olevan enemmänkin.

Onneksi Valentin Vaala -opuksessa esiintyy elintärkeänä kirjoittajana myös Markku Varjola, joka alkoi trendien vastaisesti pohdiskella tosissaan jo 1970-luvun puolella tuotteliasta ja viihteellisen lennokasta Vaalaa (muun muassa Filmihullu-lehdessä).

Varjolan kaksi uutta kirjoitusta osoittavat näkemyksen edelleen tarkentuneen Vaalan risteilevistä teemoista, joista vähäisin ei ole ohjaajan lukuisissa komedioissa melkein pakollinen valeidentiteetin aihe.

Vaala omaksui klassisen leikkaustaidon erotukseksi 1930-40-lukujen monista kulmikkaammista ohjaajakollegoistaan.

Jo 1930-luvulla hän avasi kaksi erillistä melkein kymmenen suositun filmin mittaista jatkumoa: Hella Wuolijoen henkilöidyt aatedraamat (Vaalan elokuvissa oli myös asiapuolensa) sekä Dynamiittitytön kaltaiset urbaanit sukupuoliroolikomediat, joita usein kannatteli energinen Lea Joutseno.

Vaala sai Suomi-Filmi -yhtiön Risto Orkolta melkoisen vapaat kädet toimiinsa, eikä häntä velvoitettu kriisiaikanakaan tekemään yhtään sotaisaa näytelmäelokuvaa.

Arvostetuimpien draamaohjaustensa Ihmiset suviyössä ( Sillanpää) ja Loviisa - Niskavuoren nuori emäntä (Wuolijoki) jälkeen Vaala saavutti vielä yhden huippumenestyskauden waltarilaisilla huijaritarinoilla 1950-luvun alussa ( Gabriel, tule takaisin ja Omena putoaa).

Pettämätöntä stailia, huijareita ja vääriä henkilöitä - niinpä niin. Vaalan sanotaan olleen hillitysti homoseksuaali, joten hänen tuotantonsa lukeminen tältäkin kannalta on jo enemmän kuin paikallaan.

Homosensibiliteetin toteutumisen arviointi sattuu vain olemaan epäilemättä kiistanalaisin kirjoitus Valentin Vaala -kirjassa. Sen laatija Harri Kalha varmaan ajattelee kiintoisia havaintojaan nyt marginalisoitavan, mutta aika ajoin hän ei ole pitänyt mielessä, kuinka erottamaton osa poseeraus ja eksotiikka olivat mykkäkauden Hollywood-estetiikkaa.

Kalha paneutuu tapaan, jolla Vaala käsitteli kaveriaan Theodor Tugaita (Tuliota) näyttelijänä ensimmäisten elokuviensa huimapäisissä Valentino-imitaatioissa. Identiteettipeliä koskettelee vähemmän subjektiivisesti Mervi Herranen puhuessaan Ihmiset suviyössä -elokuvan ambivalentista Nokia-hahmosta ( Martti Katajisto).

Komeasti painetussa ja myös värijulistein kuvitetussa teoksessa on monia ilahduttavia näkökulmia, joita ei osannut ennalta odottaa. Sellainen on esimerkiksi, kun Tommi Aitio kirjoittaa goottiromantiikasta, lähinnä kummitusfilmistä Linnaisten vihreä kamari.

Uusimman aihepiirin tuo esiin lyhytelokuviin erikoistunut Ilkka Kippola. Aivan kyseenalaistamaton käsitys on ollut, että Vaala hyytyi joutuessaan 1960-luvun alussa vain vähän päälle viisikymppisenä siirtymään Suomi-Filmin lyhytkuvaosastolle. Pitkien elokuvien tuottaminen kun päättyi.

Kippola, joka valmistelee omaa kirjaansa suomalaisista lyhytelokuvista, käy rauhallisesti läpi, millaisia töitä vanha mestari todella teki 1960-70-luvuilla.

Vaala-kirja olisi saanut terävämpää profiilia vahvemmalla kansikuvalla ja otsikolla. Olisiko pelkän ohjaajan nimen tilalle käynyt peräti otsikko: Suurin suomalainen elokuvaohjaaja? Laatusana on Antti Alasen artikkelista.

Jussi Karjalainen

Niskavuori-elokuvien sarjaa esitetään joka toinen sunnuntai TV1:ssä. Huomenna 13. 6. nähdään Valentin Vaalan Loviisa vuodelta 1946.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi