Valoisa pakkovalta sarastuksesta hämärään

Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogia kuvaa lähes vuosisadan ajan Ruotsin modernisoitumista
Sopeutuksen projektilla on sopeutumattomansa: paimentolaiset, taiteilijat ja muualta tulleet

Tuhatviisisataa sivua Sudentaljaa luettuaan lukija saa selityksen trilogian ensimmäisen osan nimelle. Silloin myös sudentalja palaa kolmannen kerran näkyviin.

Romaanisarjan alussa se on vasta nyljetty ja verinen; sen korvat on leikattu tapporahan vastikkeeksi. Jämtlantilaiseen tunturikylään etelästä saapunut kätilö saa sen tulevalta mieheltään lahjaksi. Toisessa osassa se löytyy pölyisenä myttynä ullakolta, jonne se on työnnetty pois silmistä, muiden vanhan ryysy-Ruotsin muistojen joukkoon. Nyt sen palauttavat poliisit, koska se oli takavarikoitu epäillyn "faunarikoksen" todistuskappaleena dna-kokeisiin.

Vähemmän silmiinpistävä on tapa, jolla Kerstin Ekman jäsentää aikaa juhlapitoja kuvaamalla: kauppiaan ja kätilön mahtihäissä syödään kymmenen ruokalajin herrasmenyy, poronpaistia madeira-korvasienikastikkeessa ja muita paikallisia herkkuja viineineen. Kauppiaan kasvatin saamelaishäissä sodan kynnyksellä soivat amerikkalaiset iskelmät. Ja kun sosiaalidemokraattinen pääministeri Tage Erlander 1951 vieraili paikkakunnalla, ruokalistalla oli kansankodin kansanomaisia ruokia - silliä, värmlantilaista hapanpaistia ja puolukkamehua.

Uskallan vakuuttaa, ettei niitä sivuja ole lukenut turhaan. Sudentalja pysäyttää näkemään, millaisiksi päättyneen vuosisadan tragediat ja menestystarinat ovat meidät ja yhteiskuntamme muovanneet. Romaani on täynnä historian kohinaa ja vähäväkisten hiljaisen puurtamisen mikrohistoriaa. Sen tarina vetää ja kieli lumoaa - tästä onnittelut myös suomentaja Pirkko Talvio-Jaatisen oivaltavalle suomennokselle, erityisesti Jämtlannin jamskan ja muiden murteiden uskottavista vastineista.

Ihan tässä hengästyy.

Ekman kuvasi samaa Svartvattnetin tunturikylää vuosikymmen sitten ilmestyneessä romaanissaan Tapahtui veden äärellä. Sen nimistä kylää ei löytyne Jämtlannin kartalta, mutta internetistä selviää, että sikäläinen Krokomin kunta suunnittelee "sudentaljaturismin" aloittamista - tietysti EU:n rajayhteistyörahoilla yhdessä norjalaisten kanssa.

Ellei tuhatviisisataa sivua riitä, Tapahtui veden äärellä kannattaa lukea trilogian täydennykseksi. Seitsemänkymmenluvulta yhdeksänkymmenluvulle ulottuva kertomus veriteosta täydentää ja syventää kylän ja eräiden Sudentaljan sivuhenkilöiden tarinaa.

Trilogian aikajana on ihmisiän mittainen. Herran armo alkaa vuodesta 1916, jolloin vastavalmistunut kätilö Hillevi Klarin saapuu Uppsalasta ja alkaa juurruttaa modernin terveydenhoidon oppeja takapajuiselle ja keuhkotaudin runtelemalle rajaseudulle. Raaputusarvat päättyy 80 vuotta myöhemmin, kun Hillevin tyttärentytär, Tukholmassa adoptiolapsena varttunut viisikymmenvuotias pappi Ingefrid Mingus saapuu tyhjenevään ja syrjäytyneeseen kylään hakemaan tuntemattoman äitinsä perintöä. Maata ja metsää riittää, mutta kansankodin perintö on rempallaan.

Aikajanan rinnalla on toinen, myyttien ja muistelujen aika. Se taipuu silmukoiksi ja näyttää joskus muovaavan tulevaakin, varsinkin kun saamelaiset joikaajat ja lauluntekijät ovat aina läsnä. Kunnes ollaan tilanteessa, että alkuperäiskansalle on opetettava omaa kieltään kursseilla.

Ekman nostaa naiset historian toimijoiksi ja valistuksen esitaistelijoiksi, hyvässä ja pahassa. He synnyttävät, ruokkivat, vaatettavat ja kasvattavat lapsensa, joskus toistenkin lapset, hoitavat ruumista, sielua ja omaisuuksia. Pahimmillaan he tyrannisoivat ala-arvoisempina pitämiään ihmisryhmiä pakottamalla nämä normaaliksi katsomaansa muottiin. Ekman ei säästele pakkosteriloijia, saamenkielen puhumisesta rankaisevia opettajia eikä vallanjanoisia kehitysmaiden auttajia.

Kasvattilasten ja kasvatusäitien teema kulkee läpi Sudentaljan: Hillevi on sukulaisten kasvatti, hän ottaa kasvatikseen äidittömän saamelaistytön. Hänen oma tyttärensä Myrten synnyttää omaisten tietämättä tyttären Tukholmassa ja antaa sen adoptoitavaksi. Tämä, Ingefrid, haluaa ottaa vastuuta maailman hädästä ja adoptoi Intiasta pojan.

Sudentaljan tärkein jännite syntyy, kun uudistusmielinen Hillevi joutuu ensi töikseen avustamaan epätoivoisen vaikeassa synnytyksessä kurjassa ja siivottomassa läävässä. Synnyttäjä on alaikäinen, isästä ei ole tietoa, penseys ja vihamielisyys ympäröivät tunkeilijaksi koetun kätilön.

Lapsi syntyy, äiti jää henkiin, mutta Hillevi yllättää myöhemmin nuoren pojan hukuttamassa vastasyntynyttä avantoon. Kätilö yrittää viedä lapsen turvaan, mutta se kuolee matkalla.

Nuori poika on Elis Eriksson, lapsen isä. Hän pakenee tunturien yli Norjaan, yhtä paljon lain kouraa kuin perheen patriarkan lyöntejä. Hän päätyy keuhkotautiparantolan kautta taideopiskelijaksi Osloon, sieltä Blaue Reiter -ryhmän innostamana Berliiniin. Hän haluaa maalata, ja suostuu suunnittelemaan aluksi lentolehtisiä, lopulta Albert Speerin tilaamia seinämaalauksia valtaan nousevalle natsipuolueelle.

Kun teoksiin alkaa ilmestyä liikaa verta ja hakaristin muotoisella avaimella vedettäviä mekaanisia rottia, Elis - nyt norjalainen taiteilija Elias Elv - saa mennä.

Toinen pako vie hänet miehitetystä Norjasta tunturien yli takaisin Svartvattnetiin, jossa hän kohtaa Hillevin aikuisen tyttären Myrtenin.

Yhteenotto avannolla ei ole unohtunut. Hillevi tunnistaa Eliksen, ja tämäkin Hillevin. "Minä muistan valoisan pakkovallan", hän kitkerästi muistuttaa tapauksesta. Hillevi painostaa Eliksen lähtemään kylästä. Elis on hämmästynyt: mielikuvituksensa viemänä hän on nähnyt tapahtuman toisin kuin kliinisen koulutuksen saanut Hillevi ja uskoo kuljettaneensa lapsen tunturien yli suojaan.

Elis edustaa sitä toiseutta, jota vastaan Hillevi - ruotsalaisen kansankodin airut - oli taistellut. Hillevi löytää elämänikäisen rakkauden ja paikan yhteiskunnassa, jonka hän haluaa puhdistaa liasta, pimeydestä taikauskosta ja taudinaiheuttajista.

Elias on kuin hänen yöpuolensa, jonka teot ja taide muhivat alitajunnassa; hän on nomadi, kuten Svartvattnetin ympäristössä vaeltavat saamelaiset, Hillevin kasvatin Kristinin sukulaiset.

Nykyaikaan sijoittuvassa Raaputusarvoissa nomadien seuraan liittyy vielä muualta tullut Anand, joka ei sopeudu aikataulutettuun ja normitettuun elämään, vaan kylvää Peppi Pitkätossun tavoin levottomuutta ja pieniä katastrofeja jokaisessa ryhmässä, johon joutuu.

On ironista, että Hillevi jälkeläisineen ja kasvatteineen esiintyy romaanissa ikäänkuin episodeittain, mutta Elis - joka tosiaan tuntuu elävän monta elämää - on mukana sen alusta loppuun; aivan kuin hänen olisi elettävä löytääkseen Myrtenin tyttäressä ja Hillevin tyttärentyttäressä oma lapsensa. Lisäksi juuri hän ainoana tunnistaa Ingefridin kasvattipojassa Anandissa saman näkemisen lahjan kuin itsessään.

Eliksen taiteilijanura on saanut uuden käänteen, kun hän lukee uutisen Nagasakin pommista ja räjähdyskohdan hiekan sulamisesta lasiksi.

Hänestä tulee lasitaiteilija, aluksi yksinkertaisten lasilintujen, sitten vaativien lasiteosten muotoilija. Sulkumerkeissä sanottuna: aikana, jolloin skandinaavisesta muotoilusta tuli maailmalla käsite. Julkinen tunnustus ja sen jalanjäljissä häpäisy tulevat sitten, kun kumpikaan ei jaksa vanhusta enää liikuttaa.

Kunnon romaaneissa arvoitukset ratkeavat, kun vintiltä, pahvilaatikon välipohjan alta löytyy se kaikkein henkilökohtaisin, uteliailta silmiltä kätketty paperi. Hillevin muistiinpanot selvittävät paitsi Elias Elvin salaisuuden, myös Sudentaljan ensimmäisen osan nimen merkityksen. Enemmänkin - vaikka en millään tahdo saada näppäimistöstä syntymään ilmaisuja kuten "teoksen ydinajatus" tai "kirjailijan sanoma".

Viisikuinen poikalapsi oli aikoinaan kuollut aliravitsemukseen ja kehnoon hoitoon, ehkä pahoinpitelyynkin, eikä kätilö ollut tohtinut puuttua asiaan.

"Jumala ei anna armoa lapsille, jotka syntyvät tuollaisiin perheisiin", Hillevi oli kirjoittanut. "Vaan se on meidän tehtävämme."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi