Valvonnan järki ja turhuus

José Saramago on vuolaiden arvoitusten ystävä
Kunnon humoristi ei naura joutavalle, vaan näyttää vakavien asioiden absurdit puolet

Kymmenisen vuotta sitten luin José Saramagon romaanin Balthasar ja Blimunda ja ihmettelin sen unenomaista kirjoitustapaa. Kuin lukija olisi yritetty vaivuttaa hypnoosiin, riistää häneltä etäisyys tekstiin. Virkkeet olivat loputtomia, yksityiskohtia pullollaan, ja teksti virtasi raskaina aaltoina eteenpäin ilman teräviä, havahduttavia leikkauskohtia.

Tällä välin Saramago on saanut kirjallisuuden Nobelin (vuonna 1998). Kaikki viittaa siihen, että hänen hypnoottinen menetelmänsä on koettu taiteellisesti omintakeiseksi. En epäile sitä, vaikka ihmettelen vieläkin tämän portugalilaisen ikämiehen (s. 1922) raskaan sarjan painiotteita. Laihoista lauseista ei ole hänelle vastusta. Ja lukijan pitäisi olla vähintään sairaslomalla voidakseen välillä ottaa nokkaunet kesken ankaran lausepainin.

Sairaaloiden olisi syytä hankkia kirjastoonsa Kaikkien nimet . Aihe on sinänsä sopiva, sillä kirja käsittelee elämän ja kuoleman pientä eroa. Jos tietää kotiutuvansa viikon sisällä, romaani ei tee masentavaa vaikutusta ja sen ehtii saada ajoissa loppuun.

Oikeastaan Saramago

on humoristi, ja niin kuin Veijo Meri humoristeista sanoo, nämä eivät naureskele kaikelle joutavalle, vaan ovat pohjimmiltaan vakavissaan ja näyttävät vakavien asioiden absurdit puolet. Saramagon maisemaa ovat väestörekisteri ja hautausmaa, jotka eivät kyllä ole hauskuuden tyyssijoja, mutta ehkäpä huumorin . . .

Romaanin päänäyttämön, Väestörekisterikeskuksen, hierarkia on armeijamaista, kuin vuosisadan takaa. Vasta puhelinvastaajan mainitseminen tuo kuvaan nykypäivän tunnusmerkkejä.

Saramagon vanha mieltymys historiaan ja fantasiaan yhdistyy viraston pikkutarkan liioittelevassa kuvauksessa. Sen Johtaja on perinteen mies ja vierastaa nyky-yhteiskunnan koneita. Kaikki kirjoitustyö tehdään käsin ja henkilötiedot ovat korteilla. Muutokset, jopa ehdotus elävien ja kuolleiden kortistojen erottamisesta, torjutaan tomeralla auktoriteetilla.

Perinne on tietysti valvonnan perinnettä, joka sinänsä on katkeamaton eikä millään tavoin koske vain historiaa. Tulevaisuus ei lupaa ihmisten valvontaan suuria lievennyksiä.

Mutta symbolisesti valvonta vastaa romaanissa myös valvetilaa, jossa kaiken olisi mentävä järjen sääntöjen mukaan. Tästä rekisteröivän valvonnan ja valvetilan kaksoisteemasta lähtee erkaantumaan erään toimistoapulaisen, José-herran, unenomaisen absurdi tarina. Se on yksityinen, valonarka tutkimusretki tuntemattoman naisen henkilötietoihin ja yksilötarinaan.

Tuntematon nainen

alkaa jostain syystä kiinnostaa päähenkilöä, José-herraa, enemmän kuin mikään muu maailmassa. Sille ei löydy järkevää selitystä, enempää kuin unien itsestään selville oikuille, mutta José-herran etsinnöistä nousee esiin järkeä suurempi kysymys: mitä on olla yksilö?

Yksilö ei ole pelkkä nimen haltija. Tai, kuten Saramagon motto sen toisin ilmaisee: "Tunnet nimen joka sinulle on annettu mutta et nimeä joka sinulla on."

Tuntematon nainen jää nimettömäksi, mutta hän on silti yksilö, jonka mysteeri ja äkillinen kuolema, itsemurha, askarruttaa romaanin säntillistä konttorikäskyläistä ja koomista pikkumiestä.

José-herraa ajaa outo intohimo: hän haluaa naisesta tietoja hinnalla millä hyvänsä, vaikka se edellyttäisi valtakirjojen väärennöksiä ja jopa murtoa. Lainkuuliaisesta pelkurista kasvaa äkkiä rohkea yksityisetsivä, joka uhmaa virkatietä ja kaikkia järjen ja valvonnan sääntöjä.

Unen ja valvonnan toisiaan väistelevät tiet risteytyvät lopussa, kun Keskusrekisterin Johtaja odottaa alaistaan tämän kotona, istuu olohuoneessa kuin isäntä ainakin, ja osoittaa olevansa perillä alaisensa luvattomista puuhista. Unta vai valvetta, väliäkö sillä? Täytyyhän Johtajan valvoa alaisiaan kummassakin tapauksessa.

Viraston ohella romaanin toinen absurdi näyttämö on hautausmaa, labyrintti jossa itsemurhaajilla on oma osastonsa ja jossa lammaspaimen käy vaihtamassa hautojen nimikilpiä, jotta elämäänsä tyytymättömät saisivat levätä rauhassa, suojassa elävien huomionosoituksilta. Paimen, eräänlainen viimeinen individualisti, uskoo toteuttavansa itsemurhaajien viimeistä tahtoa.

Jos itsemurhaajia

on suojeltava eläviltä, tulisiko heidät sijoittaa elävien ja kuolleiden yhteiskortistoon kuolinaikaa mainitsematta? Sitä kysytään. Samalla voi kysyä, onko yksilön elämä jotain mitä voi valvoa, vai jotain mikä väistelee valvontaa, niin kuin uni karkaa valveen verkkoja?

Yksilön todellinen minä näyttäisi olevan hänen uniminänsä, tuo kontrollia karkaava aave jota José-herra metsästää. Ja suurin arvoitus koskee uniminän suhdetta kuolemaan. Vaikka päiväjärki vaatisikin elämän erottamista kuolemasta, yksilöt ovat yhtä selittämättömiä elävinä ja kuolleina, ja kuolleina kenties vielä selittämättömämpiä. Siinä meille yksilöaatteen paradoksia.

Saramagon kerronta upottaa fiktiota fiktion sisään, kuvitteellisia ja tajunnansisäisiä dialogeja todellisten dialogien rinnalle. Ja kaikki dialogit ovat samalla tavoin pitkien virkkeiden sisällä, vain pilkku erottaa repliikit toisistaan.

Saramago onnistuu luomaan arvoituksellisen ilmapiirin vuolaan ilmaisun puitteissa, mikä on epätavallista. Usein arvoitusten rakastajat ovat niukan ilmaisun ystäviä. He eivät kerro enempää kuin on tarpeen. Saramago on siitä säännöstä huikea poikkeus.

Jan Blomstedt

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi