Vampyyrilapsi ja pedofiili kansankodissa

Ruotsalainen menestysromaani uudistaa vampyyrien perinnettä

Ensin pitää ymmärtää, että vampyyreissä on kyse seksistä. Bram Stokerin Dracula (1897) puki itäeurooppalaiset tarut ajan moraaliin ja teki hahmosta kuolemattoman.

Kun itäisten tummien viiksien alta paljastuvat terävät kulmahampaat puhkaisevat englantilaisen neitsyen hennon ihon, on symboliikka lähes liian alleviivattua.

Muukalaisten pelko sekoittui seksuaalisuuden demonisoimiseen. Vampyyri on jo eurooppalainen arkkityyppi.

Transilvanian kreivi teki puraisullaan siveistä neidoista villejä parittelijoita. Tässä Stoker, ehkä tiedostamattaan, toisti ajan moraalia. Sen mukaan mies voi naisen vietellessään "tartuttaa" häpeällisen stigman, ja siveys on menetetty.

Tämä on juuri sitä mitä kutsumme nykyisin "viktoriaaniseksi" - miehen asemaa vahvistavaa kaksinaismoralismia.

Miten näin vanhan maailman peto voisi olla enää muuta kuin koominen reliikki? John Ajvide Lindqvist näyttää miten. Hän modernisoi esikoisromaanissaan vampyyrin seksuaalisen tartunnan rinnastamalla sen ehkä ainoaan jäljellä olevaan seksuaaliseen stigmaan, pedofiliaan.

Vampyyri ei ole se namusetä, vaan ikuisesti kypsyyden huulilla viipyilevä varhaismurrosikäinen tyttö, Eli.

Håkan on nelikymppinen luuseri, joka elää Elin kanssa, esiintyen isänä. Håkan etsii Elille verta ja sekaantuu pikkupoikiin, kun Eli pihtaa.

Elin ja Håkanin välillä on kiero riippuvaisuussuhde. Ja tietysti Håkan on se heikompi, se sairaampi, se pahempi.

Håkanin helvetissä ruumiillistuu verestä riippuvaisen vampyyrin toinen puoli, pakkomielteisyys ja asteittainen itsensä menettäminen. Riippuvuus kuolettaa elämästä kaiken muun ja riuduttaa tyhjäksi, peilikuvattomaksi, kasvottomaksi olennoksi.

Eli ystävystyy Oskariin, 12-vuotiaaseen poikaan. Oskaria kiusataan, ja ympäristöään voimakkaampi Eli opettaa Oskarille, miten taistellaan vastaan.

Tämä on lopulta muutakin kuin vain kauhutarina - niin kuin kaikki hyvät kauhutarinat. Se on Oskarin kasvutarina.

Aikuiset ovat laitapuolen porukkaa ruotsalaisessa lähiössä 1980-luvun alussa. Lindqvist tekee näin kevyttä yhteiskuntakritiikkiä ruotsalaisen kansankodin varjoista.

Nuhjuinen lähiö hengittää lämpimästi Pohjolan kylmässä talvessa. Henkilöistä on helppo välittää. Se on välttämätöntä, jotta kuvottavan tarkasti kuvattu väkivalta motivoituisi.

John Ajvide Lindqvist kävelee ohuella nuoralla, mutta horjahtamatta. Tämä on paikoitellen järkyttävä kirja, eikä sen yliluonnollisuus tarjoa pakotietä. Henkilöt ovat kuitenkin niin totta.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi