Vanhoilla päivillä syntyi uusi hauska

Antero Viinikaisen romaani on herkullista pilaa nykyajan kirjamaailmasta.

Antero Viinikaisen Orgo-romaanin teemassa on samaa kuin Kari Hotakaisen Klassikossa. Klassikon päähenkilö yritti parantaa kirjallista "tunnettuuttaan" kaahaamalla moottoritiellä. Orgon päähenkilön, kirjailija Aulis Saastamoisen, ongelmana on uskottavuuden puute.

Hän tukehduttaa Sammakko-vaimonsa kalkkunankoivella, tappaa virolaishuoran leipäveitsellä, rusauttaa naistoimittajalta niskan poikki.

Hän rikastuu mukavasti vaimonmurhilla ja päätyy asumaan yksin monisiipistä omakotitaloa Munkkiniemessä.

Päätteeksi Saastamoinen kirjoittaa tapahtumista tarkan kaunokirjallisen kuvauksen. Todellisuusproosaa, kuten hän sitä kutsuu.

Mutta mikään ei auta. Kaikki kaatuu ulkonäköön. Aulis Saastamoisella on niin pieni leuka ja harva tukka, ettei edes poliisi, kustannustoimittaja Höylästä puhumattakaan, pidä häntä uskottavana sarjamurhaajana ja mainostamisen arvoisena kirjailijana.

Niinpä Saastamoinen naamioi itsensä Orgoksi, Jay Leno -tyyppiseksi yökiitäjäksi. Jopa alkaa menestys niin kirjallisuus- kuin naismaailmassa. Ja poliisikin kiinnostuu varteenotettavammasta murhaajaehdokkaasta.

Viinikaisen teksti on täynnä kirjallisuus- ja elokuvaviitteitä, erilaisia ristikkäisiä metafiktion kerroksia kuin huonosti sotkettu komposti. Ne ulottuvat Porfiri Petrovitshista Humphrey Bogartiin ja Stephen Kingistä Kalevi Sorsaan.

Ehkä hupaisin kohtaus koko kirjassa on, kun pahoissa uskottavuusongelmissa kamppaileva, Orgoksi pukeutunut murhaajahuijari Saastamoinen tapaa Munkkiniemen rantatiellä yllättäen Suomen eettisimmän kirjailijan, Markku Envallin. Envall vilkaisee polulla kyhjöttävää hahmoa, epäilee mielenkiinnottomasti lievää paniikkihäiriötä ja jatkaa häiriintymättä sibeliusmaista kävelyään.

Viinikaisen romaanin pääteema on muodikas julkisuuskritiikki. Romaani on juonellisesti täysin tässä selittämätön soppa, niin kuin Viinikaisen kirjat tuppaavat olemaan. Mutta ehkä Orgo on kaikkein hauskin, kevein ja älyllisesti nautittavin hänen romaaneistaan.

Juonenpunojana ja käänteidenrakentajana Viinikainen on Hotakaista paljonkin taidokkaampi, koomisessa tosissaan olemisen viattomuudessa vähän liiankin näppärä.

Hyvä esimerkki lajista on kohtaus, jossa Saastamoinen palauttaa virolaishuoran pojalle äidin käsilaukusta löytyneet rahat. Sankarimme kyynelehtii omaa aikuissuhteen kypsyyttään orpoa poikaa kohtaan. Ja unohtaa sujuvasti itse aiheuttaneensa orpouden murhaamalla naisen.

Tähän intoutumiseen liittyvät myös ne vähät puutteet, joista romaania voisi moittia. Viinikainen intoutuu todellisuusproosasta ja Orgo-naamiosta niin kovasti, että unohtaa kirjan vauhdikkaan juonen hyllylle moneksi toviksi.

Mutta yhtä kaikki: Aulis Saastamoisen seikkailut kirjallisen maailman sokkeloissa ovat aikamoinen riemurasia, David Lodge -tyyppistä hervotonta, taidokasta ilonpitoa, herkkua pienille piireille.

Se sisältää myös rouheaa tekstiä naisista, kustannusmaailmasta, petoksen ja itsepetoksen ihanuudesta. Sai nauraa, hekotella taidolle. Viinikaisesta on vielä vanhoilla päivillään tullut "uusi hauska" suomalaiseen kirjallisuuteen.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi