Vantaa kestää isältä pojalle

Vesa Haapalan esikoiskokoelma on hieno avaus paikallisrunouteen
Sylikummeja ovat Spoon River -antologia ja Paavo Haavikko

Kesän mittaan etsittiin tämän lehden verkkosivujen kokoelmaan kirjoja, jotka liittyvät olennaisesti johonkin paikkakuntaan tai kaupunkiin. Paikalliskirjallisuuden kartalle nousikin koko joukko proosateoksia samalla kun runous loisti poissaolollaan.

Mutta tässä se nyt on: Vantaa - Vesa Haapalan (s. 1971) esikoisrunokokoelma, kohisten ajassa virtaavaa paikallisrunoutta eteläistä Suomea halkovan joen penkoilta, aina sen lähiöistä ja riidanalaisista Sipoon maista vesien hämäläisille latvoille.

Kertovan runouden keskiössä on tietysti Vantaanjoki, joka levittää "reitensä" samannimisen kaupungin ulkopuolelle. Alueen merkitys on tärkeä, sillä Haapalan kokoelma on myös jokilaakson historiaan syventynyt ja Helsingin pitäjän synnyn aikoihin, paikkoihin ja henkilöihin kiinnittynyt.

Vantaan taitavasti kehitelty eeppinen idea nojaa anakronismiin eli historialliseen vääräaikaisuuteen. Helsingin kirkolta Hämeeseen tallusteleva keskiaikainen sistersiläismunkki hukkaa itsensä moottoritien Riihimäen liittymään.

Toinen anakronistisen yleistävä ja etäännyttävä keino on Haapalan runouden korjaava päällekirjoittaminen eli historian täydentäminen ja jo kerrotun tarinan kyseenalaistaminen.

Kaikissa kokoelman kolmen osaston runoissa on joukko "Isän vihkon runoja". Nämä löydetyt, kertovat roolirunot ovat historiallisten henkilöiden draamallisia monologeja.

Nykyvantaalainen poika eli runojen puhuja täydentää niitä, kirjoittaa uusia omasta historiastaan ja jatkaa sukupolvien tarinaa keskiajalta aina isoisän ja isän vaiheisiin. Lopulta hän puhuttelee jo tulevaisuuttakin, eli omaa pientä poikaansa - ja taas ollaan Vantaalla.

Joen nimeämät roolirunot tuovat mieleen tietysti klassikon - Edgar Lee Mastersin Spoon River -antologian. Mutta Haapalan kokoelman sylikummi löytyy kyllä Suomesta. Paavo Haavikon laajat kertovat runoelmat suomalaisista ja erityisesti Bysantin soutajista tuntuvat monin tavoin läsnäolevilta Vantaan runokielessä.

Historiallisen ajan anakronistisuus ja asioiden suhteiden toistuminen pikemminkin kuin itse asioiden ovat perihaavikkolaisia teemoja.

Kaukaa menneestä poimitut historialliset henkilöt ja heidän kohtaloittensa fabuloiminen myös meidän aikaa kommentoiviksi runoiksi on tuttua retoriikkaa Haavikon lukijoille.

Vantaan erästäjät ja pyytäjät samoin kuin uskonmiehet kulkevat jokivartta "kruunun ja ristin puristuksessa".

Ensimmäisessä osastossa taistellaan oikeuksista kalavesiin, mutta myös ajatteluun kirkon käskyttämättä.

"Sistersiläinen" on näiden runojen keskeinen henkilö, munkki, jonka "halu tyhjään oli suurempi / kuin yhteenkään naiseen, poikaan".

Kokoelman nykypuhuja perkaa kirjastossa esiin sukunsa pientä historiaa suuren varjosta: "Nopeasti kääntyvät vuodet, kun niitä selaa lukusalissa, rullaa näyttöä". Hän on metsänhoitajien ja maallikkosaarnaajien jälkeläinen, yhdistelmä sitä luonnon ja hengen viljelyä, joka on Vantaan runojen merkityksellisin asioiden suhde.

Haapala käyttää hyvin temaattisia osastonnimiä: Maan vetovoima kertoo toisen osaston nimenä esimerkiksi "Hanno Musta" -nimisestä hevosvarkaasta, joka hirtetään. Isän ja isoisän tarinaa laajennetaan sotien aikoihin, ja kuoleman kohtaaminen saa runoissa vaihtelevia muotoiluja: "jokainen elävä nuotataan".

Hieno neljän runon sarja Stenvallista on paremmin Aleksis Kivenä tunnetun erästäjän monologeja. Haapala hakee miestä kirjailijan takaa, persoonaa, jonka historian valossa tiedetään olleen intohimoinen metsänpoika ja iloinen Vantaan varren kulkija.

Runossa hän kirjoittaa "Kullervon" tragediaa, ja kuten muistetaan, senkin nimihenkilö kaipasi kiihkeästi tyhjyyteen, aivan kuten sistersiläinen.

Näissä runoissa kielen värjääminen Stenvallin kirjeistä poimituin sävyin toimii erinomaisena epookkia kehittelevänä tyylikeinona.

Vuokartat-kokoelman kolmas osasto - viitannee nimessään John Ashberyn laajaan Flow Chart -runoon (suom. Vuokaavio, 1991). Sen olevinaan satunnaisen materiaalisuuden lähtökohtana oli runoilijan äidin kuolema.

Samoin Haapala selaa Vantaan päätöksessä perhealbumeja, sitoo yhteen eri aikoja, näkee erot ja kaltaisuudet: "me viestimme mobiilisti, havaitsemme maisema-arvoja / emme käänny pimeään ja rukoile".

Pitkin kokoelmaa kulkee myös metarunollinen puro, joka miettii runon kirjoittamisen välttämättömyyttä ihmistä kannattelevan tarinan muotona, sen karttana tai kaaviona. Pidän erityisesti tähän teemaan liittyvästä henkilökohtaisuuden sävystä:

"suussa tarinat retkestä, isän ja pojan, niin kuin aina, kaikki / mitä ihminen itselleen keksii..."

Haapala on oppinut: hänen väitöskirjansa Kaipaus ja kielto (2005) on ensimmäinen suomenkielinen tutkimus Edith Södergranin runoudesta. Tällä kertaa en kumminkaan löydä tutkimuskohdetta esikoiskirjailijan teoksesta. Vantaa on hyvin maskuliinisen oloinen retki alueen maastoon, pyyntikulttuuri eri muodoissaan kulkee isältä pojalle, kuten myös vahvat elämykset jokivarren maisemista.

Kovin miehisiä ovat myös onnettomaan tyhjyyteen tai naiseen pujottelevat eri aikojen tarinalinjat.

Ja onhan koko Vantaanjoki "reisineen" runojen miehille feminiininen kaivattu, johon soutajan "vettä valuva mela" työntyy.

Kokoelman runokieli on täynnä häpeämättömän kaunista luontoa, "kaakkurinpunavedet", ja modernismin traditio etenee sen virrassa peittelemättömän avoimin viittein.

Rytmisesti Vantaan kertovat säkeet ovat niin erinomaisesti kehiteltyjä, etten usko Haapalan säkeenylityksen ja tauon taidetta silkaksi runousoppineen kisällintyöksi.

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto vuoden parhaalle suomenkieliselle esikoisteokselle jaetaan 14. marraskuuta. Korkeintaan kaksitoista ehdokasta palkinnon saajiksi nimetään lokakuun lopussa.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi