Vasemmisto etsii edistyksellisyyttä

Uudistusmielinen vasemmisto omii uusliberaalien aseita
Tässä ajassa pitäisi puolustaa työntekijöitä eikä työpaikkoja

V asemmisto etsii työtä on Vasemmistofoorumin, yhteiskuntapoliittisen ideariihen, ja valtiotieteilijä Jussi Vähämäen vetämän General Intellect -osuuskunnan yhteistuote. Pamfletin tavoite on hahmottaa nykykapitalismin tapa lisätä pääoman arvoa ja kehittää siihen vastaus, joka tukeutuisi uusiin liikevoimiin.

Enää ei tahdota vanhan vasemmiston tai etenkään ammattiyhdistysliikkeen tapaan puolustaa fordistiseen kasautumistapaan kuulunutta täystyöllisten palkkatyöläisten hyvinvointivaltiota.

Vanhaa vasemmistoa vähämäkeläinen yleisäly kritisoikin ennen muuta siitä, että se näkee epätyypillisen työn poikkeustilana ja koettaa hoitaa ongelmaa kansallisvaltion säätelykeinoilla. Todellisuudessa kyse ei ole ohimenevästä suhdanteesta tai ylituotantokriisin hoitamisesta työtä halventamalla.

Katteita ei enää revitä tavaratuotannosta vaan ihmisten luovuudesta, joka enimmäkseen kukkii palkkatyön ulkopuolella. Työ irtautuu työpaikasta ja työajasta siis muutenkin kuin vain tarvittaessa käyttöön tulevan työvoiman tai alihankintaa omalla riskillään mutta sidottuina tekevien torppariyrittäjien kautta.

Italian uusmarxistien tavoin General Intellect julistaa ihmisten odotusten vapautumista palkkatyön ahdistavista rajoista. Ja kun arvo tuotetaan muualla kuin työpaikalla, olisi pamfletistien mukaan kohtuullista maksaakin työpaikan ulkopuolisesta elämästä.

Vanhan vasemmiston erheenä pamfletti näkee palkkatyön puolustamisen itseisarvona riippumatta siitä, palveleeko se yksilöiden omia tavoitteita. Toimiakseen tässä ajassa vasemmistolaisen pitäisi pamfletin mukaan puolustaa työntekijöitä eikä työpaikkoja.

Keino olisi ehdoton ja vastikkeeton kansalaistulo, joka vapauttaisi ihmiset liikkumaan niin henkisesti kuin alueellisestikin.

Tuottavuuden ja subjektiivisen vapauden lisäksi saavutettaisiin sekin etu, että työvoima kallistuisi, kun subventoitu työllisyystyö loppuisi ja lainsuojattoman aseman toistaiseksi nöyristämät siirtolaiset saisivat kansalaisoikeudet. Työntekijä voisi kieltäytyä orjatyöstä.

Vähämäki kumppaneineen haluaa valjastaa uusliberalismin houkutuksen, yksilönvapauden, omiin tarkoituksiinsa ja ratsastaa valtiollisen holhouksen vastaisuudella. Heitä kiusaa uudistusmielisyyden ja dynamiikan menettäminen iskusanoina oikeistolle.

Gilles Deleuzen ja Antonio Negrin antiessentialismi, todellisuuden perimmäisen prosessiluonteen julistus yhdistettynä pysyvän minäkokemuksen harhaisuuteen, tarjoaa perustan nuorekkaammalle imagolle. Mutta onnistuuko uusi vasemmisto nousemaan historian aallonharjalle samastumalla väistämättömään sen sijaan, että hukkuisi sen alle?

Jos vanhan vasemmiston virhe kirjoittajien mielestä oli kellua virran mukana, ihailla luonnon teknistä herruuttamista ikään kuin ihmisen vapauttaminen toteutuisi edistyksen edistyessä riidattomasti, miten he välttävät saman loukun omiessaan uusliberaalien aseita?

Aaterakennelman peruspalikat ovat kyllä kunnossa. Italialaisten uusmarxistien 1960-luvun lopulta lähtien myös työläisillä asettama itsensä toteuttamisen normi jäi pysyväksi senkin jälkeen, kun työaika lakkasi lyhenemästä ja olemassaolon taistelu alkoi uudestaan koventua.

Nykykapitalismin perusristiriitoja varmasti on se, että se yhtäältä ruokkii yksilöllisyyttä luodakseen yhä hienojakoisempia markkinoita mutta sortaa sitä tuotannossa, josta yksilöllinen löysä puristetaan pois.

Työntekijöiden oikeus kieltäytyä työstä orjan ehdoilla on sekin ihan oikea tavoite, alun perin Adam Smithin ja John Locken perusarvoja. Feodalismista vapautti talonpojan ehdoton omistusoikeus maahansa, mikä mahdollisti ylijäämän käyttämisen omaksi eikä vain yliomistajien hyväksi.

Massatuotannon ajan palkkatyöläiselle vastaavan tinkimisvaran takasi vakinainen työpaikka, jonka riippuvuutta lievensi yhtäältä osallisuus keskinäiseen sosiaalivakuutukseen, toisaalta joukko poliittisia esteitä tuotantotaloudelliselle saneeraukselle työntekijöiden kustannuksella.

Ehdoton ja vastikkeeton perustulo voisi toimia toivotulla tavalla, kunhan siihen ensin päästäisiin.

Siihen pääsemiseksi tarvittaisiin kuitenkin jonkinlainen vipusin, jolla vaikuttaa voimasuhteisiin. Mikä tuo painostuskeino voisi olla, jos lakko ei pure ja vallankumouksen sijasta tyytymättömyys kanavoituu sairasteluun?

Luovan luokan tinkimisvaraa julistivat jo 1990-luvulla monet konsultit vain havaitakseen, kuinka markkinapintaa hallitsevat ketjut onnistuivat alistamaan ja standardoimaan myös asiantuntija- ja palvelutyön. Ehkä työvoimapula, ehkä kapitalismin alueellisten kehitysviiveiden tasautuminen, työn hinnan nousu ja työvoiman järjestäytyminen myös kehittyvissä maissa?

Ja vaikka tiedon luominen yhdessä eikä yksin on periaatteessa vakuuttava väite, filosofisen oivalluksen soveltaminen raadollisten jakokiistojen maailmassa johtanee ongelmiin. Linus-henkisellä jakamiseetoksella voi ehkä painostaa sisällöntuottajia luopumaan tekijänoikeuksistaan, mutta epäilenpä, että hyödyn korjaavat jakelijat eikä kansalaisyhteiskunta.

Sen lisäksi uusi subjektiviteetti, jonka nimeen Vähämäki kumppaneineen vannoo, perustuu vielä liiaksi toisista erottautumiseen sietääkseen samapalkkaisuutta yhteiseksi katsotusta tuotannosta.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen historian professori. Hän on viime vuonna julkaissut päivitetyn ja laajennetun version Työelämän huonontumisen lyhyestä historiasta.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi